– Olipa pirullinen elokuva! tokaisee rouva leffateatterin vessan ovella.

Kyllä, olen pirullisen samaa mieltä, Three Billboards Outside Ebbings, Missouri -leffaa ei voisi juuri tuon paremmin kuvailla. Ja on pirullisen kivaa, kun joku ventovieras kommentoi sinulle elokuvaa tuosta noin vain. On kaiken kaikkiaan kivaa, kun ventovieraat puhuvat toisilleen – vaikka sitten vessan ovella.

Mitä tuo pirullinen sitten tässä yhteydessä tarkoittaisi? Sitä, että elokuva on täynnä huikeita ja hyvin ajoitettuja, sanalla sanoen pirullisia, käänteitä. En selosta niitä tässä sen tarkemmin, että en pilaa muiden leffanautintoa, mutta suosittelen.

Elokuvaa ei ole tarkoitettu ulkoisen kauneuden kaipusisille, sillä sen miljöössä sen kummemmin kuin ihmisissäkään ei ole lähes mitään kaunista.

Ei hitustakaan toscanaa.

Kaikki on rosoista, ryppyistä, väsynyttä ja virttynyttä niin kuin vain jossakin jenkkilän syrjäkylässä, joka on jäänyt sivuun isoista väylistä, voi olla. Tai kuvittelen olevan, mistä minä voisin tietää. Myös puhetapa on roisi, mietin jopa välillä, onko se edes uskottava.

Jos elokuva on ulkoisesti väsynyt ja virttynyt ja ilmapiiriltään aika ahdistunutkin, niin kauniit kohtaukset näyttävät erottuvat tummaa taustaa vasten sitäkin selkeämmin. Henkilöt, joista saa ensin melko yksioikosen ja stereotyyppisen kuvan – hyvä poliisi ( Woody Harrelson) ja paha poliisi ( Sam Rockwell), katkera akka (Frances McDormand), väkivaltainen ex-mies ja tämän bimbo nyksä 19v. – kasvavat ja muuttuvat elokuvan aikana. Paitsi bimbo, tuo hyväntahtoinen tollo, josta ei voi olla  pitämättä.

Elokuvan avoin loppu viehättää myös, mutta enpä kerro millä tavalla avoin. Ainakin se saa uskomaan, että koston kierre voisi olla mahdollista katkaista!