You have to want to stop being alone

Miten alkaa puhua uudestaan, kun on ollut kuukauden hiljaa? 

Olen tällä hetkellä hieman hukassa elämäni kanssa. On erinäisiä ongelmia ja eräs tietty aikaraja jonka puitteissa ne pitäisi kaikki hoitaa mutta en tiedä että hoituvatko ne. Sen näkee sitten. 

 

 

Kuitenkin, en minä kuukautta ollut hiljaa vain puhuakseni täällä ongelmistani. Tämän kuukauden aikana on nimittäin ehtinyt oikeasti tulla syksy (ja orastava talvi, mutta se päättikin piiloutua vielä hetkeksi – onni, sillä sain taas tänään Vansini jalkaan) ja sen mukana myös erilaiset tunnelmat. 

Itsehän kuuntelen musiikkia pääosin sen antaman tunnelman vuoksi. Kuuntelen toki myös sanoja lauluista, mutta minusta ne toimivat ikäänkuin täydentäjinä sen varsinaisen musiikin soljuessa ympärillä. On toki päiviä, jolloin sanat tuntuvat äärimmäisen tärkeiltä, ja lauluja, joissa sanat tuntuvat äärimmäisen tärkeiltä. Joskus hyvät lyriikat saattavat pelastaa päivän, viikon tai jopa kuukauden olemalla vain äärimmäisen osuvat. 

Tämän kuukauden ajan minun pelastavat lauluni ovat olleet Jack Whiten hieno, hieno laulu Would You Fight For My Love, sekä upea muisto jo vuosien takaa, Coheed and Cambria -nimisen bändin The Running Free. Molemmat laulut löysivät heti ensikuuntelulla tiensä minun sydämeeni ja kuulostavat vain upean vahvoilta, ja niihin voi tukeutua. Niin voimakkaasti, että ne ongelmatkin tuntuvat olevan tiessään. 

//www.youtube.com/embed/MQOnbp_DspY” width=”560″>

You have to want to stop being alone

 

There are no secrets you can hide

From yourself, in your mind, leave the worst of all behind

 

Uskomattomia lauluja kumpikin, niin täynnä tunnetta! Ihan peräkkäin en niitä yleensä kuuntele, sen verran erityylisiä ovat, mutta toki, miksei sekin olisi mahdollista? 

Kulttuuri Musiikki

Erilainen maailma

Minä pidän itseäni aika modernina musiikin suhteen. 

Olen aloittanut metallitaipaleeni nimenomaan niistä 90-luvun lopulla syntyneistä bändeistä, jotka ovat edelleen voimissaan. Tiedättehän, kun bändi ei ole ollut olemassa yhtä kauan kuin minä, se on vielä ihan cool. 

Tämä on yksi syy, miksi en piiiiiitkään aikaan kuunnellut mitenkään aktiivisesti vanhempaa musiikkia, tai bändejä jotka ovat olleet toiminnassa jo minun vanhempieni nuoruusvuosina. Esimerkkinä vaikkapa Iron Maiden, jonka kaikki levyt löytyvät isäni levyhyllystä, tai Metallica, jota veljeni kuuntelee ahkerasti. Ei, en vaan kokenut niitä musiikillisesti omikseni, ja ihmettelin, että miten niin vanhat vielä jaksavat tehdä musiikkia. Sittemmin olen vähän kasvanut, henkisesti ja fyysisesti. 

Ja nyt. 

Nyt alkaa minussakin tapahtua pientä myöntymistä näiden kahden mainitsemani bändin suuntaan. Syytän tästä taipumustani pitää telkkaria päivisin päällä, ja sieltä aika ajoin kuuluvaa Radio Cityn tv-tuntia, josta nämäkin jäivät soimaan päähän. 

//www.youtube.com/embed/EgLuMQnnBKs” width=”560″>

Iron Maiden – Different World on itse asiassa jäänyt joskus aiemminkin mieleni perukoille, sillä se on erilainen verrattuina moniin muihin bändin tunnettuihin lauluihin. Vaikka yleensä pidän ”korkealta ja kovaa”-tyylistä, niin Iron Maidenilla se ei ikinä ole niin sytyttänyt, Brucen ääni ei vaan kuulosta niin hyvältä kuin jotkut muut. Tässä laulussa sitä tyypillistä laulutapaa kuulee kyllä myös, mutta ei mielestäni liikaa, ja kertosäe lauletaan miellyttävän matalalta. 

Metallica – I Disappear puolestaan on minulle uudempi, taisin kuulla sen vasta tällä viikolla! Kun etsiskelin tarkempaa tietoa laulusta, niin huomasin, että se on ollut Mission: Impossible 2:n soundtrackilla. Tällainen massoihin vetoavan produktion osana toimiva laulu on ehkä tarkoituksella tehty hieman kuulijaystävällisemmäksi – ja omasta mielestäni tällaiset hieman yksinkertaisemmat, vähemmän thrash-räimettä sisältävät laulut uppoavat minulle paremmin. 

Täytynee siis jatkossakin antaa vähän enemmän mahdollisuuksia näille kavereille, kun löytyy jo jotain, mistä aloittaa. 

Kulttuuri Musiikki