Kun pyöräsi varastetaan, osa 2
Kirjotin elokuun lopussa tässä postauksessa siitä, miten pyöräni varastettiin ja miten asia tuolloin eteni (niin tunnetasolla kuin käytännössäkin). Ja voi luoja sentään, mikä jännitysnäytelmä koko pyöräkeissistä tuon jälkeen vielä kehkeytyikään! Tämä postaus olkoon ihan suoraa jatkoa tuolle aiemmalle postaukselle.
- Vakuutusyhtiö antoi hyvin pian päätöksensä – kyllä, he korvaavat rahaa kadonneesta Jopostani. Tilille rapsahti huikeat 66 euroa (!). Samanlaisen Jopon ostohinta samanlaisilla varusteilla on kaupassa noin 500 euroa.
- Jatkoinkin Tori.fi:n ja Facebookin Marketplacen kyttäämistä, ja Facebookista löytyikin yksi turkoosi jopo, jonka myyjän kanssa sitten viestittelin ja kävi ihan selväksi, että Jopo oli jostain varastettu, koska myyjän mukaan Jopossa ei ollut ollenkaan lukkoa ja hänellä oli hirveä hätä ja hoppu Jopon myymisen kanssa. Kyseisen pyörän renkaat ja heijastistimet olivat kuitenkin sen verran erilaiset näköiset kuin oman pyöräni, että totesin sen tuskin olevan omani. Ilmoitin kuitenkin poliisille tämän mahdollisen varastetun tavaran myyjän tiedot.
- Jossain vaiheessa päätin lopettaa pyörän metsästyksen netistä ja antaa asian olla. Koska olenhan päättänyt opetella elämänfilosofiaa, että jos sen on oltava niin, olkoon sitten niin.
- Tietenkin juuri heti sen jälkeen kävi niin, että työkaverini törmäsi metroasemalla minun jopooni! Tai ainakin 95 % varmasi se oli se. Pyörässä oli ihan samanlainen kori ja samanlainen pieni musta pussi kiinnitettynä satulan alle. Hän sai otettua siitä selkeitä kuviakin, mutta ei omien kiireidensä vuoksi voinut lähteä seuraamaan pyörää. Lähetin tietysti heti nämäkin kuvat ja tiedot havainnoista poliisille – joista nyt ei missään vaiheessa mitään kuulunut.
- Menimme seuraavana päivänä samaan aikaan samaan paikkaan työkaverini kanssa kärkkymään, josko jopo ilmestyisi paikaille. No, ei ilmestynyt ainakaan sen puolen tunnin aikana, kun me siellä kärkyimme. Totesin, että touhumme on ihan pimeää ja käytännössä olisi sama, jos etsisimme neulaa heinäsuovasta.
- Päätin taas, että pitäisi taas keskittyä elämässä muuhun, kuin yhden pyörän etsimiseen. Silti katseeni etsi kuin itsestään joka paikassa turkoosia jopoa, ja myös tuttuni lähettelivät viestejä nähtyään sellaisia ympäri Helsingin keskustaa.
- Viime viikon keskiviikkona sain yhtäkkiä lukuisia viestejä Facebookin Puskaradio-ryhmän (jossa olin pyörää huhuillut) kautta: Facebookin Marketplacessa on myynnissä hyvin samanlainen ja samalla tavoin varusteltu jopo kuin minun pyöräni. Menin välittömästi katsomaan, ja totta helvetissä – minun pyöräni oli siellä myynnissä!
- Sain myös hyvin pian luotettavalta lähteeltä Facebookissa viestiä, että pyörän myyjää kannattaisi varoa, sillä hän voisi käyttäytyä arveluttavasti ja että hän on jo ennestään poliisin tuttu.
- Kuitenkin sekä minä että mieheni (ja jopa myös muutama tuntematon ihminen Puskaradio-ryhmästä!) laitoimme viestiä myyjälle pyrkimyksenämme ostaa pyörä takaisin. Mitään muuta keinoa ei ollut, koska kun soitin tuolloin hätäkeskukseen, he sanoivat, että ainoa keino olisi yrittää valeostaa pyörä itselleen, sopia siis treffit myyjän kanssa ja soittaa sitten hätäkeskuksesta partio paikalle. Hätäkeskuksesta kerrottiin kuitenkin, ettei ole myöskään takeita siitä, miten nopeasti partio paikalle ehtisi. He kehottivat sopimaan treffit mieluiten seuraavalle päivälle, kun taas pyörän myyjä halusi tavata jo puolen tunnin päästä.
- Viestittely pyörän myyjän kanssa kuitenkin kuivahti kasaan, kun hän katosi keskusteluista jonnekin. Olin kyllä salaa ihan vähän tyytyväinenkin, koska koko keissi tuntui niin sekavalta ja kammotti lähteä tapaamaan tätä ihmistä jonnekin Vantaan perukoille, kun poliisitkin olivat todenneet, etteivät välttämättä nopeasti ehtisi paikalle, ja olin kuullut hänen taustastaan.
- Lähetin heti seuraavana päivänä poliisille tämän myyjän profiilin, myynti-ilmoituksen ja kuvakaappaukset keskusteluistamme. Soitin vielä erikseen poliisiin, että onko viestini nähty – kuulemma ei ole ehditty katsoa ja kuulemma olisi pitänyt itse koittaa mennä pyörää ostamaan.
- Iski ihan hirveä pettymys poliisiin! Vaikka toimitin kaikki tarvittavat tiedot hopeatarjottimella ja varsinkin kun kuulemani mukaan tämä henkilö oli poliisin tuttu, ei poliisia silti tuntunut kiinnostavan tämä pikku pyörävarkaus pätkän vertaa. Ja ymmärrän kyllä ihan täysin, ettei poliisi voi hirveästi laittaa resursseja tällaisen varkauden selvittämiseen, mutta jos on antaa hopeatarjottimella pyörää hallussa pitävän henkilön tiedot, niin kyllä kai sitä sitten jotenkin lapsellisesti uskoo, että poliisi siinä vaiheessa tekisi jotain. Mutta ei!
- Kului useita päiviä ilman, että mitään tapahtui. Ahdisti ja päätin taas, että jutun pitäisi kai vain antaa olla – olinhan tehnyt kaiken sen, minkä itse voin. Poliisi sen sijaan ei ollut tehnyt mitään, ja se kyllä kiukutti suunnattomasti. Suunnittelin jo ties mitä mielipidekirjoitusta Hesariin aiheena se, kuinka pyörävarkauksilla annetaan esimerkiksi huumeidenkäyttäjille mahdollisuus rahoittaa elämäänsä, koska hekin varmasti tietävät varsin hyvin, ettei poliisi näihin keisseihin mitenkään puutu. Helppo tapa ansaita rahaa ilman mitään seuraamuksia.
- Sitten yhtäkkiä sunnuntaina pyörän myyjä otti yhteyttä, että hän voisi nyt samantien myydä pyörän. Mahdollisimman pian. Hän voisi tulla tuomaan pyörän keskustaan hetimiten.
- En tiedä kuinka paljon voin julkisesti kertoa ihan viimeisistä vaiheista, koska joudun ilmeisesti joskus tulevaisuudessa käräjäoikeuteen jutun tiimoilta. Mutta kyllä vain – ihan oman toimintani ansiosta (ja erään ihanan Puskaradio-ryhmän jäsenen pienellä avustuksella myös) asiat kulminoituvat tuon päivän aikana monivaiheisesti siihen, että kun tämä myyjä sitten sunnuntaina seisoi Helsingin keskustassa pyöräni kanssa, soitin hätäkeskuksesta poliispartion paikalle.
- JA LOPPUVIIMEISEKSI SAIN PYÖRÄNI TAKAISIN!
En ihan usko vieläkään, mitä kaikkea tapahtui (ja valitettavasti en voi ihan kaikkea kertoa tässä). Enkä todellakaan vielä usko sitä, että ihan oikeasti sain kuin sainkin pyöräni takaisin!
Sitäkään en kyllä voi uskoa, että poliisista kehotetaan kansalaisia hoitamaan tällaiset keissit käytännössä omin päin, vaikka kyseessä olisikin henkilö, joka on entuudestaan poliisin tuttu ja joka voi esimerkiksi kantaa mukanaan teräasetta. Sain myöhemmin vielä poliisilta viestiä, jossa luki ”hyvin toimittu!”. No, onhan se esimerkiksi resurssien säästämisen kannalta hyvin toimittu, mutta jos ja kun kansalaisia viranomaisten taholta kehotetaan itsenäisesti tällaiseen toimintaan, saattaa siitä kyllä koitua yhteiskunnalle ihan uusia kustannuksia, jos ihmisten pitää lähteä leikkimään oman elämänsä yksityietsiviä ties minkälaisten tyyppien sekaan. Siksi suhtaudun hämmennyksellä poliisin ohjeisiin ja myös näihin ”kehuihin” asian suhteen. Onneksi tällä kertaa loppu hyvin, kaikki hyvin.
En todellakaan ole toipunut vielä kaikesta sunnuntain jännityksestä. Sydän pamppailee, kun mietinkin koko päivää. Keissin päätteeksi sain hirvittävän päänsäryn, kun jännitys lopulta raukesi. Pyörällä en ole myöskään vielä ole voinut ajaa. Haluan pestä sen, ja vaihtaa myös muutamia osia ensin.
The end.
-Netta
Kuvat: Pexels.com
Lue myös: