Aika parantaa

Edellisestä postauksestani on kulunut noin seitsemän kuukautta. Huh! Luultavasti moni on jo ehtinyt luulla, ettei tämä blogi enää päivity. Ehkä olen joskus ajoittain miettinyt sitä itsekin. Vaan täällä sitä ollaan taas. Koska kirjoittaminen on aina ollut minulle yksi rakkaimmista harrastuksista, en varmasti tule koskaan laittamaan tämän blogin ovea täysin säppiin. Haluan, että aina on mahdollisuus palata. Sitten kun on aikaa, energiaa, jaksamista ja halu kirjoittaa. Ja aina niitä jossain kohtaa on. Vaikka tulisikin seitsemän kuukautta taukoa.

Seitsemään kuukauteen on mahtunut paljon. Monenmoista. Myönnän heti kättelyssä, että on ollut aika raskasvetoista. Vaikeita ja ikäviä asioita, paljon sellaisiakin, joista ei voi julkisesti täällä kirjoittaa. Toki väliin mahtuu aina myös toivonkipitöitä, onnenhetkiä ja kiitollisuutta läheisistä ihmisistä. Sen olen viime vuosina oppinut, että vaikeina aikoina kiitollisuus läheisistä ihmisistä lisääntyy. Että mikään ei ole lopulta yhtä tärkeää, kuin ihmiset, jotka tsemppaavat ja tukevat. Tarjoavat olkapäätä ja sopivalla hetkellä myös skumppaa. Ilman heitä missään ei olisi mitään järkeä.

Loppuvuoden vaikein asia oli, kun rakas pappani menehtyi äkillisesti. Hän oli ainoa elossa oleva isovanhempani, viimeinen linkkini lapsuuteeni. Joulukuun alussa kävelin tyhjentyneen mummolan pihamaalle, sinne missä joskus nauru raikasi ja lapset juoksivat kilpaa pellon poikki. Piha ammotti autiona, rakennukset repsottivat vähän vinossa ja heinä kasvoi pitkänä lumen alla. En tiedä, minne kaikki vuodet vain katosivat, miten lapset kasvoivat ja lensivät eri puolille Suomea ja ne ihmiset, jotka toimivat meille kaikille linkkinä tähän paikkaan, lepäsivätkin yhtäkkiä maan povessa.

Astuin viimeistä kertaa sisään ovesta mummolaan, joka myös kaikui autiona. Palasin muistoissani niihin hetkiin, kun saavuimme sinne toiselta puolelta Suomea ja tuo paikka tuntui aina heti kuin toiselta kodilta. Mietin niitä lukemattomia iloisia ja onnellisia hetkiä, joita olin siellä saanut kokea. Nuo muistot tekivät rakkaan papan menettämisestä erityisen raskasta; en hyvästellyt vain pappaa, vaan samalla lopullisesti kokonaisen elämänvaiheen ja kokonaisen maailman – lapsuuteni, mummolan, ajan kun sukuni oli vielä yhtä.

Noista asioista irti päästäminen ja sen hyväksyminen, että se kaikki on enää muistoissa, on hidasta ja vaikeaa. Mutta annan sille sen ajan, minkä se vaatii. Surua ei voi hoputtaa, ja suru kulkee varmasti omalla tavallaan aina mukana. Toisaalta olen onnekas, että minulla on ollut jotain niin tärkeää, jotain josta on niin äärettömän lämpimiä muistoja. Jotain, josta haluaisi pitää kynsin hampain kiinni ja jonka menettämistä on vaikeaa myöntää itselleen. Mutta pikku hiljaa alan nähdä myös kultareunuksen. Miten onnellisia ja ihania nuo kesäpäivät mummolassa olivatkaan. Miten paljon ne merkitsivätkään –  ihan koko maailmaa minulle. Siitä suuri kiitos kuuluu ihanalle papalleni, joka osasi saada jokaisen tuntemaan itsensä tärkeäksi.

Juuri nyt sisälläni asuu monestakin syystä paljon surua, haikeutta, epävarmuutta ja uupumusta. Yritän hyväksyä nuo tunteet, niitä kieltämättä. Syleillä niitä ja antaa niille tilaa. Antaa itselleni tilaa elpyä ja vahvistua jälleen. Sillä jos jotain olen elämässä oppinut, niin sen, että aika auttaa. Juuri nyt on näin, ja jossain kohtaa paremmin. Uskon, että kevätauringon säteiden myötä elämään tulee uutta toivoa ja uutta virtaa. Jostain olen löytänyt itselleni myös sen rauhoittavan tunteen, että kaikki vielä järjestyy. Tavalla tai toisella, mutta järjestyy.