Haluan muutakin kuin lounaskaveruutta
Tapaan nykyään paljon kavereita, tuttuja ja ystäviä lounaalla. Noin tunnin pituisilla lounastreffeillä ehtii syömisen lomassa vaihtamaan peruskuulumiset: miten menee, miten työt, miten kotona, onko lomasuunnitelmia. Kelloa pitää vilkuilla vähän väliä, jottei unohdu liian pitkäksi aikaa pois sorvin äärestä. Koko ajan on pieni kiireen ja hopun tuntu.
En ole ihan varma, mitä näistä lounastapaamisista ajattelen. En tiedä tykkäänkö niistä ihan hirveästi, tai ovatko ne oikeastaan edes minua varten. Niitä on nykyään useampi viikossa, useiden eri ihmisten kanssa, sillä minulla on paljon tuttuja, ja usein joku ehdottaa lounasta tai sitten minä itse ehdotan sitä. Kiireisessä arjessa lounastapaaminen on nimittäin kaikkein helpoin järjestää – syödä pitää päivän aikana kuitenkin, joten sen mielellään tekee toisen ihmisen kanssa ja samalla pääsee vaihtamaan kuulumiset.
Toisaalta lounastapaamisiin kuuluu omalla itselläni yleensä myös pieni stressi. Kun ei ole tavannut jotakuta pitkään aikaan, on niin paljon kerrottavaa ja aika juoksee näissä tapaamisissa niin hirveän nopeasti. Vähän väliä jonpi kumpi kuikuilee kelloa ja miettii, kauanko kehtaa vielä olla pois töistä. Lakisääteinen lounastauko on 30 minuuttia pitkä, mutta yleensä olen kaverin kanssa lounaalla noin tunnin. Se tarkoittaa sitä, että jätän lakisääteisen 20 minuutin lounastauon kokonaan välistä, ja joskus jos lounas on oikein venähtänyt, jään töiden jälkeen vähän pidemmäksi aikaa tekemään hommia. Jotenkin näitä lounastapaamisia leimaakin sellainen tietty hätäisyys ja tasapainoilu sen kanssa, kauanko siellä oikeasti haluaisi viipyä ja kauanko sitten viitsii tai voi.
On ihmisiä, joita näkee elämässä muutenkin kuin vain lounailla, ja sen lisäksi heitä näkee aina aika ajoin myös siellä. Sitten ovat he, joita näkee oikeastaan lähinnä vain ja ainoastaan lounaalla. Kutsun heitä lounaskavereiksi, ja pidän sitä ehkä sellaisena ”kevytkaveruutena”. Se on kaveruuden muoto, jossa puhutaan lähinnä vain pintapuolisista asioista, niistä, mistä nyt siinä hätäisessä lounastauossa ehtii. Lounaalla käyminen heidän kanssaan on kyllä kivaa (ettehän ymmärrä väärin!), mutta jostain syystä se kaveruus vain jää siihen pinnalliselle tasolle. Se ei koskaan oikein syvene siihen, että nähtäisiinkin lauantai-iltana toisen kotona, kokkailtaisiin yhdessä ruokaa ja parannettaisiin rauhassa maailmaa viinilasillisen äärellä jakaen myös niitä syvimpiä tuntoja. Ja se on ihan fine, koska kaikista ihmisistä ei tässä elämässä edes voi tulla sydänystäviä, koska muuten lähipiirissä olisi aikamoista ruuhkaa eikä aika riittäisi kaikille.
Sitten voi käydä niinkin, että hyväkin ystävyys muuttuu ajan myötä tällaiseksi lounaskaveruudeksi. Koska arki vain on niin usein niin kovin hektistä ja elämä on täynnä kaikenlaista. Tulee helpoimmaksi tavata lounailla, kun molemmat osapuolet ovat kätevästi keskustassa ja syödäkin pitää. Ja niin ystävyys notkahtaakin siihen jamaan, että tavataan vain hätäisesti lounaalla töiden lomassa ja puhutaan lähinnä työasioista. Mieleen saattaa hiipiä ajatus siitä, miten joskus tämä ihmissuhde antoi enemmän kuin nyt.
Toisaalta, jos en kävisi lounailla ja tapaisi silloin ihmisiä, tapaisin heitä varmaan todella paljon vähemmän. Töissä pitää kuitenkin olla paikalla 8 tuntia päivässä, ja sen lisäksi pitää hoitaa lemmikit, harrastaa edes vähän liikuntaa, hoitaa kotia, mökkeillä ja tehdä pihatöitä ja tietysti parisuhteellekin olisi hyvä antaa aikaa. Myös tämä blogi syö paljon aikaani, mutta haluan myös ehdottomasti käyttää aikaa juuri tähän harrastukseen. Se, että voi tavata ihmisiä lounaalla työpäivän lomassa vaikka viitenä päivänä viikossa, mahdollistaakin ihmisten näkemisen useammin. Mutta joku siinä hätäisyydessä myös ärsyttää. En halua, että kaveri- ja ystävyyssuhteeni ovat vain hätäisiä lounastapaamisia, joihin saavutaan myöhässä hiki hatussa ja joista on juostava kiireellä seuraavaan paikkaan. Tässä kiireen, stressin ja multitaskingin maailmassa ystävyydeltä ja ihmissuhteilta kaipaa pitkäjänteisyyttä ja aikaa. Aitoja kohtaamisia ajan kanssa, ilman sitä kellon vilkuilua ja aikapainetta.
Lounastapaamisilla on ehdottomasti paikkansa arjessa, ja ne ovat mielestäni esimerkiksi erinomainen matalan kynnyksen tapa tutustua uusiin ihmisiin tai tavata sellaisia ihmisiä, joita ei vielä tunne niin hyvin. Kun syödä pitää kuitenkin, voi kätevästi syödä uuden tuttavuuden kanssa ja lähteä siitä syventämään tuttavuutta. Mutta se, että hyvää ystävää näkee aina vain kiireen keskellä lounaalla, ei uskoakseni tee pitkässä juoksussa hyvää ihmissuhteelle. Varsinkin, kun nykyään ei edes useinkaan soitella kuulumisia puhelimitse, ovat tapaamiset ainoa tilaisuus kuulla toisen ääntä ja kohdata hänet kokonaisena. Siihen vain ei riitä hätäiset 45 minuuttia, joista puolet huomiosta menee ruoan tilaamiseen ja syömiseen ja välillä työpuhelimen vilkuiluun. Itse haluan ihmissuhteilta ja ystävyyksiltä enemmän.
Päätinkin nyt, että tällä viikolla en mene kenenkään kanssa lounastreffeille. Sen sijaan syön lounaani rauhassa, kelloa vilkuilematta. JA pyrin antamaan aikaani rauhallisemmin ja harkitummin ystävilleni. Katsotaan, mitä tapahtuu.<3
-Netta
Postauksen kuvat: Tyhjä Ajatus -blogin Saranda Dedolli
Lue myös: