Pääseekö ystävyyden päättymisestä koskaan yli?

Kirjoitin blogiin jo kauan sitten postauksen ”Kun ystävyys päättyy”, ja se on edelleen yksi blogini luetuimmista postauksista. Kuvittelisin, että se johtuu siitä, että kyseinen aihe kyllä koskettaa monia ihmisiä, mutta siitä ei ehkä puhuta tai kirjoiteta ihan hirveästi. Ja ymmärrän kyllä sen. Se on niin hirveän vaikea ja henkilökohtainen aihe, joka koskettaa oman itsen lisäksi sitä toista osapuolta. Itsekin mietin tuolloin ensimmäistä tekstiä kirjoittaessani, voinko edes kirjoittaa koko aiheesta. Mutta toisaalta, miksipäs en? Miksi minä en voisi kirjoittaa minun elämäntapahtumistani omassa blogissani, omasta näkökulmastani? Toisella osapuolella on toki myös täysi oikeus omaan näkemykseensä ja halutessaan sen kertomiseen.

Halusin nyt useamman vuoden jälkeen palata taas tähän aiheeseen, kun myös Visual Diary -blogin Saara kirjoitti hetki sitten blogissaan, että hänellä oli täysin yllättäen mennyt välit poikki ystävänsä kanssa. Silloin kaikki nuo vanhat tapahtumat vyöryivät mieleeni, ja tuli olo, että on pakko käsitellä niitä kirjoittamalla. Totta kai olen jo tähän mennessä käsitellyt niitä monella muullakin tapaa, ja totta kai voisin kirjoittaa kyseisistä asioista vain omaan päiväkirjaani. Mutta halusin kirjoittaa tänne blogiin, koska uskon että moni ihminen on kamppaillut ja kamppailee samanlaisen tilanteen ja ajatusten kanssa, ja kaipaa vertaistukea.

Minulla on samanlainen kokemus kuin Visual Diaryn Saaralla, että erittäin hyvä ja tärkeä ystävyyssuhde päättyi tuolloin useampi vuosi sitten tämän toisen osapuolen tahdosta, minun tahtomattani. Totta kai itsessänikin oli osuutta siihen, että välillämme oli erimielisyyksiä, mutta itse välirikko tuli silti minulle täytenä yllätyksenä. Olimme olleet ystäviä vuosikausia, ja minulla oli vahva sisäinen usko ja luotto siihen, että tulemme olemaan tekemisissä ihan aina. Yritin vielä useampaan kertaa selvittää välejämme ja pyysin tapaamista, mutta ystäväni totesi yksimalkaan, ettei hänellä ole minulle enää mitään sanottavaa.

Olen miettinyt, että ”ero” ystävästä tuntuu jollain tapaa jopa pahemmalta ja vaikeammalta päästä yli, kuin ero parisuhteesta. Kun parisuhteeni on päättynyt, olen tavalla tai toisella itsekin kyseistä asiaa halunnut, ja tiennyt että se on paras vaihtoehto. Mutta ystävästäni en olisi halunnut joutua eroon. Surin asiaa todella paljon ja todella pitkään. Ja edelleen, vuosia sen jälkeen kun välimme menivät poikki, suren sitä yhä. Yhä edelleen löydän kirjeitä, kortteja ja valokuvia häneltä, ja mietin mitä niille nyt kuuluu tehdä. Yhä edelleen mieleen tulee muistoja tai saatan nähdä unia hänestä.

Aluksi olin pitkään vain surullinen ja sätin itseäni miettien, miten olisin voinut käyttäytyä toisin, jotta välirikkoa ei olisi tapahtunut. Olin vihainen itselleni ja toivoin todella kauan mielessäni, että välimme voisivat vielä korjaantua. Mutta vuosien mittaan tunneskaalaan on tullut uusia sävyjä. En ole enää pelkästään surullinen ja häntä koipien välissä. Olen myös vähän katkera ja vihainenkin. Miten ystäväni saattoi heittää meidän vuosikausia kestäneen ystävyytemme niin helposti roskakoriin? Eikö se todella merkinnyt hänelle sen vertaa, että olisimme voineet tavata, puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja selvittää ne?

Kyse ei kuitenkaan mielestäni ollut mistään elämän ja kuoleman kysymyksistä tai jostain niin älyttömän vakavasta, etteikö asioita olisi voitu keskustelemalla sopia, jos tahtoa todella olisi ollut. Jos ystävyys olisi oikeasti molemmin puolin koettu arvokkaaksi ja vaalimisen arvoiseksi.  Jos siitä olisi haluttu oikeasti pitää kiinni, uskon että se kyllä olisi onnistunut. Mutta sen sijaan, kaikki lensikin romukoppaan yhdessä silmänräpäyksessä. Ja se tuntuu edelleen todella pahalta, ja vasta pitkän aikaa tapahtumien jälkeen tajusin, että se saakin tuntua. Se saa tuntua pettymykseltä, vihalta ja ärsyyntymiseltä. Mutta totta kai se myös surettaa edelleen.

Fiksut kanssaihmiset ovat myös herätelleet minua asian suhteen. Koko erimielisyytemme lähti liikkeelle siitä, kun halusin olla ystävälleni täysin rehellinen ja avoin omista tuntemuksistani – koska minun käsitykseni mukaan sellainen kuuluu hyvään ystävyyteen ja ylipäätään ihmisyyteen. Luottamuksellisessa ihmissuhteessa on sijaa kaikenlaisille tunteille, ja niitä voidaan käsitellä yhdessä. Kuitenkin juuri siitä koko tapahtumaketju sai lopulta alkunsa. Ihmiset, joille olen tästä välirikosta kertonut, ovat kyseenalaistaneet sen, olisiko ystävyyteni kyseisen ystävän kanssa edes toiminut oikeasti pidemmän päälle. Jos ystävälleen ei voi kertoa avoimesti ja rehellisesti tunteistaan ja ajatuksistaan, ei kyseessä ehkä kuitenkaan ole ainakaan mikään sydänystävyys. Tai jos ystävä ei ole halukas tulemaan tapaamaan ja juttelemaan hankalista asioista sovinnon tekemiseksi, vaan mieluummin heittää vain hanskat tiskiin – onko se sellaista ystävyyttä, jota minä haluan vaalia elämässä?

En tiedä. En voi sanoa, että olisin edelleenkään päässyt yli ystävän menetyksestä, vaan mietin häntä edelleen usein. Edelleen salaa jossain oman pääni sopukoissa toivon joskus, että hän ”tulisi järkiinsä” ja ottaisi yhteyttä. Koska edelleen kannan surua kyseisestä tapahtumasta ja edelleen sisimmässäni kaipaan häntä, olimmehan ystäviä niin hirvittävän kauan ja koimme yhdessä todella monia asioita. Tietyllä tapaa koin meidän olevan sielunsiskoja, sillä jaoimme kiinnostuksen moniin samoihin asioihin, meillä oli osittain samanlainen ajatusmaailma ja olimme kulkeneet niin pitkään yhteistä polkua. Mutta niin kuin elämä ja kaikki ihmissuhteet, myös ystävyys muuttuu eikä se säily samanlaisena ikuisesti. Jotkut asiat ja ihmiset lähtevät elämästämme ja uusia tulee tilalle. Kuitenkin, edelleen koen jotenkin todella hämmästyttäväksi ja ällistyttäväksi sen, että juuri meidän ystävyytemme päättyi kuin seinään. Meidänhän piti olla kaasoja toistemme häissä ja lastemme kummeja. Meidän piti vanheta yhdessä ja asua samassa vanhainkodissa, kiikkua vierekkäisissä kiikkustuoleissa ja muistella menneitä.

Siksi minulla ei ole tarjota tämän tekstin lukijoille mitään todella lohdullista loppukaneettia. Ystävyyden päättyminen on vaikeaa ja se on perseestä. Siitä yli pääseminen vaikuttaa ottavan todella paljon aikaa, ainakin jos olisi itse toivonut ystävyyden jatkuvan ja jos ystävyys on loppunut yhtäkkiä.

Monta kertaa on tehnyt mieli laittaa ystävälle viestiä, että eikö me voitaisi sopia. Mutta ajattelen myös niin, että missään nimessä ei saa roikkua – se on vain epätoivoista ja pahentaa asioita entisestään. Ystävyys on täysin vapaaehtoista, eikä siihen voi pakottaa. Jos joku ei halua olla ystäväni, minun on vain pakko opetella elämään sen asian kanssa ja hyväksyttävä se. Minun on kunnioitettava toisen ihmisen toivetta, vaikka se itsestä tuntuukin pahalta. Mutta surkuttelemaankaan ei kannata jäädä ikuisesti.

Maailma on täynnä ihania ihmisiä, joihin voi tutustua ja joiden kanssa voi ystävystyä. Ja jo olemassa olevien kavereiden ja ystävien kanssa voi myös tiivistää omaa ystävyyssuhdettaan. Kukaan ei voi korvata toista ystävää, mutta uudenlaisia ystävyyssuhteita voi syntyä, ja ehkä sitä voi myös tajuta, että jotkut niistä toimivat loppupeleissä paremmin itselle, kuin se vanha, joka ei sitten ihan tainnut toimia. Mutta aikaa se vie, enkä usko että ihmistä joka on joskus ollut läheinen, tulee koskaan unohtamaan täysin. Mutta kaipaaminen ja ikäväkin ovat ihan ok, kunhan niille ei anna liikaa sijaa. Ja itseään ei todellakaan kannata sättiä menneistä. Ystävyys on kahden kauppa, ja molemmilla osapuolilla on osansa siinä, miten se onnistuu tai ei onnistu. Vähän  kuin sanotaan, että rakkaudessa on paljon kyse tahtomisesta ja sen eteen täytyy tehdä töitä, koskee sama mielestäni myös ystävyyttä.

Vaikka olen tuon tapahtuman jälkeen saanut uusia kavereita ja ystäviä, on elämässäni edelleen tämän ystävän kokoinen aukko. Kukaan ei ole voinut eikä voi koskaan korvata häntä, ja jossain sydämeni sopukoissa tulen aina kaipaamaan häntä ja yhteistä aikaamme. Olen kuitenkin opetellut hyväksymään sen tunteen ja pyrkinyt jättämään sen taka-alalle. Keskityn niihin ihmissuhteisiin, jotka elämässäni ovat nyt, ja toki toivon saavani tulevaisuudessa lisää uusia ystäviä, vaikka ystävystyminen näin aikuisiällä onkin haastavampaa kuin nuorempana.

Olisi kiva kuulla teidän kokemuksia aiheesta. Oletteko onnistuneet jotenkin pääsemään yli ystävyyden päättymisestä? Mikä siinä auttaa?

-Netta

Ps. Kuvista kiitos Tyhjä Ajatus -blogin Sarandalle <3

Lue myös:

Haluan muutakin kuin lounaskaveruutta

Helpot ja vaikeat ihmiset

Muista rajasi myös ystävyydessä

Kommentit (36)
  1. Tosi hyvä kirjoitus! Mulla on samankaltaisia tunteita; elämässäni on tämän yhden ystävän kokoinen aukko. Meidän tiemme erkanivat yli kolme vuotta sitten ja vieläkin kaipaan häntä, näen unia meistä ja ajattelen häntä jos en päivittäin, mutta ainakin viikoittain. Suru muuttaa muotoaan, välillä on kausia jolloin ajattelen häntä enemmän. Tunnen myös syyllisyyttä, vaikka ystävyyden päättyminen oli yhteinen päätöksemme. Eniten kuitenkin mietityttää, ”saako” tällaisesta ystävyyssuhteesta puhua ja kuinka paljon? Jos ajatellaan romanttisia suhteita – ja erityisesti ennen uuden kumppanin tapaamista – on niin kovin normaalia ”haikailla” perään. Olen huomannut – kenties koska tästä aiheesta ei todellakaan puhuta tarpeeksi – etten oikein osaa ottaa ystävyyteni päättymistä puheeksi – puhumattakaan että ikävöisin häntä ääneen esimerkiksi muille ystäville tai sisarelleni. Liittyykö ystävyyden päättymiseen näinkin suurta häpeää vai mistä on kyse? Poikaystävistä eroaminen on ollut huomattavasti helpompaa…

    1. Kiitos Celine! <3

      Meidänkin ystävyyden päättymisestä on laskujeni mukaan jo noin 5 vuotta, ja edelleen asia vaivaa. 🙁 Tunnista todellakin tuon, että asiaa ajattelee vähintään viikoittain! Tai ehkä niin, että välillä saattaa olla aikoja että sitä unohtaa ajatella, mutta aina se jostain ilmestyy mieleen ja sitten pyörii siellä taas. Ja vaikka ei aktiivisesti ajattelisi, niin sitten asia voi tulla uniin.

      Tunnistan myös hyvin nuo mietteet, että ”saako” asiaa edes vatvoa mielessään ja pitäisikö siitä jo olla päässyt yli. Mä olen varsinkin alkuun puhunut tästä ystäville, mutta jotenkin on ollut olo, että muitten ihmisten on myös mahdotonta täysin ymmärtää mitä käyn läpi, ja heidän on mahdotonta käsittää sitä epäuskoa, vihaa ja kaipausta, jota asiaan liittyy. Ehkä on ollut se olo, että muut ihmiset eivät oikein osaa sanoa mitään asiaan liittyen. Mutta mä oon kuitenkin sitä mieltä, että jos yhtään siltä tuntuu, niin kannattaa rohkeasti ja avoimesti puhua asiasta ja sanoittaa ääneen sitä, miltä susta tuntuu. Sillä tavalla pääset käsittelemään niitä sun tunteita, ja uskon että sun läheiset kyllä haluaa kuulla, mitä sulla on mielen päällä. <3 Vaikka ihmiset ei aina osaa ehkä sanoa mitään niin ihmeellistä, niin kyllä ne haluaa kuunnella ja tukea parhaalla osaamallaan tavalla.

      Tämä asia on ehdottomasti tosi hankala ja vaikea, ja kuten sanoit, se on monella tapaa vaikeampi kuin parisuhteesta eroaminen. Siinä on ehkä sekin pointti, että parisuhteen tilalle usein tulee jossain vaiheessa uusi, ja ihan viimeistään silloin sitä vanhaa suhdetta ei enää oikeastaan mieti. Mutta ”ystävyyserossa” tilalle ei tule ketään, ja varmaan siksikin ystävän unohtaminen on niin vaikeaa, koska se tyhjä aukko ammottaa paikoillaan ikuisesti.

  2. Mulla kävi tänä vuonna myös niin, että yksi ystäväni, jonka kanssa ennen oltiin päivittäin tekemisissä, päätti yhtäkkiä laittaa välit poikki. Se tuntui ja tuntuu edelleen aivan käsittämättömältä käytökseltä aikuiselta ihmiseltä. Hassua kuitenkin on, että en kyseistä ihmistä ole pahemmin kaivannut ensimmäisen kahden viikon jälkeen. Mikä kertoo hänestä jotakin. Hän ei ollut se helpoin ystävä koskaan.

    Sen sijaan kaipaan suuresti kyllä paria ystävää, joiden kanssa ajan saatossa tiet vaan erkanivat ilman suoranaisia välien poikkaisuja. Mulla on blogin luonnoksissa jo tekstikin aiheesta. Täytyy jossain kohtaa laittaa julkaisuun! 🙂

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/05/13/mina-en-ole-puolikas/

    1. Kiitos kommentista ihana. <3

      Ja pahoitteluni ”ystävyyserosta”! Musta toi on kaikista rankinta, jos toinen laittaa välit poikki ja ns. ”kaikki luukut kiinni”, eli päättää yksmalkaan, että tää oli tässä eikä itsellä oo mahdollisuutta tehdä asialle mitään. Se tuntuu jotenkin erityisen pahalta. Siinä jää johonkin sellaiseen epäuskoiseen tilaan, että voiko tää olla edes totta.. Mutta tietysti, jos et tosiaan ole kyseistä ihmistä kaivannut lainkaan niin ehkä se sitten kertoo jotain teidän ihmissuhteen laadusta. Onhan se ehdottomasti niinkin, että jotkut ihmissuhteet on sellaisia, että ne ottaa enemmän kuin antaa, ja elämä voi olla vähän helpompaa ilman niitä .

      Mulla on myös kokemusta tuollaisesta, että välit vaan erkanee ja haalenee pikkuhiljaa. Siihen ei liity niin paljon dramatiikkaa ja siksi ne ei aiheuta niin isoja tunnereaktioita, vaikka toki niitäkin ihmisiä voi kaivata ja miettiä, missä he nykyään menee. 🙂 Mutta siinä on ehkä se ero, että niille ihmisille voi halutessaan laittaa viestiä ja kysyä, mitä kuuluu nykyään (vaikka toki siihenkin voi olla iso kynnys). Mutta sitten jos on käynyt tällainen dramaattisempi välien poikki meneminen, ei oikein viitsi laittaa viestiä vaikka mieli tekisikin.

      1. Tuo ihmissuhde antoi tavallaan paljon, mutta samalla myös kulutti. On jännää, miten jotkut ihmiset ovat sellaisia, että he saavat sinut varpailleen. Mutta, en tosiaan ole ajatellut sillä päätäni vaivata enää. Ympärilläni on vielä monia muita ihania! <3

        Ja hei, kun mun kirjoittamisestani sanoit, että olisi kiva lukea, niin koitin nyt jo jotain rustata:

        https://naissanelioissa.wordpress.com/2019/05/15/kylla-maailmaan-kirjoja-mahtuu/

        1. Joo, ymmärrän. Mullakin on ainakin yksi ystävyys, joka oli rakas ja tärkeä, mutta myös todella kuluttavaa ja vaikeaa. Sen päättyminen oli harmi, mutta myös oikein, koska se vei multa niin paljon. Älä todellakaan vaivaa päätäsi, jos asia ei muuten siellä pyöri, ja keskity niihin ihaniin ihmisiin, joita on <3

          Ja hei pitää ehdottomasti mennä lukemaan!! 🙂 Mäkin oon nyt aloittanut kirjoittelemaan omaa kirjaani. Saa nähdä, mitä siitä tulee vai tuleeko mitään. 😀

          1. Mä olen alottanut vuosien aikana niiiin monta, ja jättänyt kesken, että nyt kun mulla on oikeasti tää eka melkein valmis ja toinen aloitettu, ni oon ihan puulla päähän lyöty. 😀

            1. Ihanaa että oot päässyt noin hyvään vauhtiin sen kanssa, ihan mahtavaa! 🙂 Mä en osaa ollenkaan sanoa miten mun käy.. 😀 Tää aihe on kyl omasta elämästä et siinä mielessä siinä on ammennettavaa, mut sit taas kun en halua tehdä mitään tositarinaa, niin pitää tosi paljon muuttaakin sitä. We’ll see. 😀

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *