Laiskottelusta tulee syyllinen olo
En tammikuussa saanut aikaiseksi mitään kovinkaan suurta ja mahtavaa. Olen toki käynyt töissä, pessyt pyykkiä, tyhjentänyt tiskikonetta, ulkoiluttanut koiraa, lakaissut pikkukiviä ja kuraa eteisen lattialta ja tuulettanut täkkejä pakkasilmassa, mutta nehän nyt ovat pikkujuttuja. Jossain vaiheessa elämä on onnistunut syöksemään aivoni tilaan, jossa ne ajattelevat jatkuvasti, että pitäisi saada aikaiseksi, ja paljon. Onhan tässä viimeisen kymmenen vuoden aikana tietysti saatukin. On muutettu pois kotoa, haettu opiskelemaan, kirjoitettu kandi, toinen kandintasoinen tutkielma ja gradu, tehty kolme opetusharjoittelua, tehty opintojen ohella koko ajan töitä, muutettu seitsemän kertaa, remontoitua mökkiä ja asuntoja, hankittu koira ja yritetty kouluttaa sitä, tehty töitä töitä töitä, uuvuttu, noustu ylös ja vaihdettu työpaikkaa, ja mitä näitä nyt on…
Ja nyt aivoni tietysti päättelevät, että minun tulisi jatkaa vastaisuudessakin samaa rataa. Tulisi saada uusi kämppä äkkiä täydelliseen kuntoon, jotta sitten voisi järjestää tuparit. Pitäisi menestyä siinä ja tässä asiassa, pitäisi edetä nyt rivakasti uralla ja sitten varmaan alkaa suunnitella perheen perustamista. Pitäisi kuntoilla, syödä terveellisesti, muistaa venytellä ja opettaa koira käyttäytymään paremmin.
Ja nyt kun olen koko tammikuun ottanut iisimmin kuin pitkään aikaan, niin tulee väkisin vähän laiska, turha ja hyödytön olo. En ole saanut tänä vuonna vielä mitään aikaiseksi! Olenko jo aivan menetetty tapaus?? Olen vain löllynyt kotona katsellen sarjoja ja kuunnellen podcasteja, mikä on pääkoppani mielestä kuin suurinkin perisynti, vaikka samaan aikaan myös ihanan rentouttavaa ja tarpeellista.
Joutilaisuus on ollut kivaa, mutta myös itselleni vierasta. Sisäinen syyllistäjäni kuiskii koko ajan korvaani, että tekisit jo jotain (!!!). Mutta juuri siksi en tee, koska nyt jos koskaan on aika haastaa tuo pirullinen, syyllistävä ääni. Nyt jos koskaan on todettava, että aina ei todellakaan tarvitse olla hyödyksi ja tehokas. Itselleni eniten hyödyksi on useinkin olla ”tehoton” ja rentoutua. Siksi olen antanut viimeisen pahvilaatikon seisoa makuuhuoneen nurkassa, enkä ole kiirehtinyt väkisin keksimään sen sisältämille tavaroille paikkoja. En ole metsästänyt puuttuvia huonekaluja hiki hatussa emmekä ole vielä edes tilanneet eteisestä puuttuvia tapetteja. Ja se on ollut opettavaista: elämä ja arki pyörii silti ihan tavalliseen tapaan. Mitään katastrofaalista ei ole silti tapahtunut.
Nyt kun olen paikantanut sisäisen syyllistäjäni, aion haastaa sitä myös muissa asioissa. Sillä on nimittäin tapana kuiskia korvaani syyttelevästi muistakin asioista kuin tästä. Monista asioista, joista sen olisi syytä olla hiljaa.
-Netta
Lue myös: