Torstain tajunnanvirtaa ja sekalaisia ajatuksia
Tänään on kevään tähän asti lämpimin päivä. Aurinko helottaa täydeltä terältä ja riisuu ihmisten huiveja, pipoja ja hanskoja, samoin kuin myös talven kovettamia kuoria. Pyöräilen kotiin Bulevardia pitkin ja hikoilen villakangastakissa ja villahuivissa. Hymyilen sisäisesti ja ulkoisesti. Ajatella, että voin jälleen kulkea töihin pyörällä! Koko kaupunki on taas minun!
Viimeisten kuuden kuukauden ajan työmatkoihini meni 3 tuntia päivässä, ja sitä edeltäneenä vuonnakin yli puolitoista tuntia päivässä. Mutta nyt voin taas kiitää joka paikkaan turkoosilla jopollani ja kaupungin kadut ovat minun. Olen jo ehtinyt ikävöidä Helsinkiä, koska en työpäivieni ja työmatkojeni jälkeen ole jaksanut seurustella sen kanssa tarpeeksi. Nyt kaupunki on taas minun, ja voimme viettää ihanaa kuherruskuukautta koko kesän (ja syksyn, ja talven, ja niin edelleen). Vannon itselleni, etten enää koskaan ota työtä, joka sijaitsee niin kaukana, että työmatka nielee elämäniloni.
Kevään lämpimin päivä saa pohtimaan, miksi ihmeessä mietin jo nyt etukäteen sitä, että viikonloppuna ehkä viilenee. Miksi pohtia sitä, kun voi nauttia ihanasta lämmöstä juuri tänään, juuri tässä ja nyt? Miksi mieli haluaa aina vaeltaa menneeseen tai tulevaan, vaikka kaikki mitä meillä on, on käsissämme juuri tässä hetkessä? Voin itse valita, istunko sisällä pohtimassa viikonlopun myrskyä, vai lähdenkö koiran kanssa kävelylle Eiranrantaan, ehkäpä syömään kevään ensimmäisen jäätelön. Valitsen olla jälkimmäisenlainen ihminen, ja siksi suljenkin tietokoneen ja kirmaan ulos.
Ihanaa iltaa <3
-Netta
