Destination: Happiness

31.1.2021 nettanen

Tammikuun parhaat jutut

Niin saapuu tämäkin tammikuu päätökseensä – onneksi! Kuten jo aiemmin kirjoittelinkin, ei tammikuu ole koskaan ollut lempikuukauteni (vaan varmaan se eniten inhokki), ja saati sitten tässä kirotussa koronamaailmantilassa. Tammikuun tahmeus ja oma päänsisäinen apeuteni on näkynyt täällä blogissakin hidastuneena päivitystahtina, kun on tuntunut ettei ole oikein mitään uutta sanottavaa ja ettei myöskään aina viitsi kirjoittaa vain koronasta.

Mutta nyt katse kohti helmikuuta ja kevättä! Ja päätin kuitenkin listata taas blogiin kuluneen kuukauden parhaat jutut, huomatakseni myös, että myös hyviä juttuja mahtui tammikuuhun.

-Paras elokuva: Seurapeli

Olisin halunnut mennä katsomaan tämän kotimaisen leffan jo leffateatteriin, mutta kiitos nykyisen maailmantilanteen, niin ei käynyt. Sen sijaan vuokrasimme leffan nyt eräänä viikonloppuna Applen elokuvapalvelusta, kun se oli sinne ilmestynyt. Tykkään paljon kotimaisista leffoista, sillä niissä on usein enemmän samaistumispintaa kuin esimerkiksi amerikkalaisissa elokuvissa. Seurapeli sijoittuu kauniiseen mökkimaisemaan, ihanaan vanhaan huvilaan, jonne vanha kaveriporukka kokoontuu. Porukalla on pitkä historia, he ovat kasvaneet aikuisiksi ja monia muutoksia on tapahtunut kaikkien elämässä. Silti vanha suola janottaa itse kutakin ja ihmissuhteet ovat monimutkaisia – kuten aina. Leffassa on mukana Suomen eturivin näyttelijöitä, kuten Laura Birn, Emmi Parviainen, Iida-Maria Heinonen, Eero Milonoff, Paula Vesala ja Samuli Niittymäki. Osa leffan käänteistä meni jo hieman epäuskottavan puolelle, mutta tykkäsin silti yleisesti ja kouluarvosanaksi antaisin tälle leffalle ehkä 8,5.

-Paras Sarja: How to get away with murder

Aloitin tämän sarjan katselemisen muistaakseni elokuussa, ja nyt tammikuussa tulin sarjan loppuun. Tiedättekö sen tunteen, kun on katsonut pitkään jotain sarjaa aika intensiivisestikin, ja sen hahmoista tulee tosi tuttuja, ja sitten koko sarja päättyy ja tiedät ettei uusia jaksoja todennäköisesti tule enää koskaan? Tämän fiiliksen äärellä olen nyt ollut. How to get away with murder -sarjan pääroolissa on todellinen bosslady, juristi ja yliopistonlehtori Annalise Keating, joka kerää muutaman opiskelijan ryhmän, jotka pääsevät auttamaan häntä myös hänen asianajokeisseissään. Pian tapahtuu jotain odottamatonta – eräs Keatingille läheinen henkilö murhataan. Tämä tapahtumasarja on ensimmäisen kauden keskiössä ja muutkin kaudet nivoutuvat sen kanssa yhteen. Kyseessä on siis rikossarja, jossa myös käsitellään asianajokeissejä ja joukossa on myös paljon ihmissuhdedraamaa. Tämän sarjan tapahtumat ovat kaukana samaistuttavista, ja aika ajoin siinä oli jo itseäni vähän ärsyttäviäkin jenkkisarjoille ominaisia piirteitä, mutta silti se onnistui myös olemaan todella koukuttava ja piti kyllä minut otteessaan. Iso kiitos siitä menee pääosan esittäjälle, huikealle Viola Davisille, joka vetää Annalise Keatingin roolin ihan täysillä. Hän voitti roolistaan ensimmäisenä mustana naisena parhaan pääosan Emmy-palkinnon.

-Paras sisustusjuttu: uusi matto keittiössä

Olemme asuneet jo yli kaksi vuotta tässä asunnossa, ja lähes koko sen ajan olen miettinyt, että keittiön pöydän alle olisi kiva saada matto – mutta en ole kuitenkaan saanut tehtyä asialle mitään. No, nyt sain erään yhteistyön kautta valita itselleni maton, ja päädyin valitsemaan itämaistyylisen punaisen maton keittiöön. Ja se on ihan tosi nätti ja sopii paikalleen todella hyvin! Matosta on tulossa lähiaikoina kuvia Instagramini puolelle, mutta täytyy muistaa laittaa kuvia jossain vaiheessa myös tänne. 🙂

-Paras luonnonilmiö: lumi

Tammikuussa saatiin vihdoin lunta tänne eteläänkin, ja ai että miten tykkään! Osa ihmisistä kyllä sadatteli jo, että lunta on liikaa ja pakkastakin jossain vaiheessa liian paljon osan mieleen, mutta itse en valita yhtään. Tykkään niin paljon lumesta, ja esimerkiksi viime vuoden täysin lumeton talvi ja noin kahdeksan kuukautta kestänyt harmaus oli omalle pääkopalleni raskasta. Sen sijaan lumi on niin ihanaa ja tekee maisemasta niin kauniin. Myös meidän Frida-koiramme on suuri lumen ystävä ja hän on nauttinut täysin rinnoin, kun on päässyt lumikasoihin peuhaamaan. Itselläni on sellainen haave, että pääsisin hiihtämään vielä tänä talvena, mutta katsotaan toteutuuko se, koska minulla ei ole suksia.

-Paras äänikirja: Kjell Westön Tritonus

Kjell Westön romaaneista suurin osa tapahtuu menneessä ajassa, ja aika moni sijoittuu Helsinkiin. Tritonus on siitä erilainen, että se tapahtuu nykyajassa tai oikeastaan lähitulevaisuudessa, jossain koronan jälkeisessä maailmassa. Tapahtumapaikkana on saaristokunta Ravainen. Kirjan päähenkilö on kapellimestari Thomas Brander, joka on rakennuttanut Ravaisiin suuren vapaa-ajankodin Casa Tritonuksen. Kirjassa seurataan hänen kotiutumistaan Ravaisiin sekä saaristokylän elämänmenoa ja ihmisiä. Kirja etenee melko verkkaisesti eikä siitä tapahdu mitään super yllättäviä juonenkäänteitä, mutta tämä on ollut täydellinen kirja kuunneltavaksi sängyssä ennen nukahtamista. Kerronta on suhteellisen verkkaista ja kirja on pitkä, joten olen kuunnellut tätä koko tammikuun, mutta loppu ei häämötä lähelläkään. En silti sanoisi, että kirja on tylsä, koska olen kyllä aika nirso kirjojen suhteen ja yleensä lopetan aina kirjat, jotka ovat tylsiä. Sanoisinkin Tritonuksen olevan juuri sopivan rauhallista ja verkkaista iltalukemista/-kuuntelemista.

Monta kivaakin juttua mahtui siis kuitenkin tähänkin tammikuuhun! Ja nyt innolla kohti helmikuuta ja toivottavasti entistä aurinkoisempia päiviä. Helmikuuhun pitäisi myös kuulua muutama kiva kohtaaminen ystävien kanssa, niitä odotan todella kovasti. Oikein ihania talvipäiviä sinne kaikille <3

-Netta

Avainsanat: kulttuuri, kuulumisia

Kulttuuri Oma elämä Kirjat Leffat ja sarjat

15.1.2021 nettanen

Korona-kisaväsymystä ilmassa

Vuoden vaihtuessa, rakettien räiskeessä ja tähtisädetikkujen säkenöivässä valossa, tunsin oloni yllättävän seesteiseksi. Ehkä se johtui kehossa tuolloin virranneesta kuohuviinistä tai läheisten ihmisten seurasta, mutta katsoin menneeseen vuoteen yllättävän tyynenä ja kiitollisena. Uutta vuotta kohti tähyilin toiveikkaana. En odottanut, että mikään muuttuisi oikeasti juuri sillä sekunnilla, mutta onhan vuoden vaihtumisessa jotain niin kovin symbolista, että väkisinkin odotukset ja toiveet kuitenkin olivat korkealla. Koronarokote oli täällä ja ehkä jo keväällä, viimeistään kesällä kaikki olisi paremmin.

Vaan uuden vuoden alun jälkeen samat vanhat ongelmat tuntuvat jatkuvan ja puskevan joka tuutista. Samat, mutta uusina versioina. Korona, korona, korona. Korona sitä ja korona tätä, jokaisessa lehdessä ja jokaisessa hemmetin uutislähetyksessä. Ja totta kai, enhän odottanutkaan että se minnekään katoaisi. Mutta mieli täyttyy nyt jälleen uusista uhkakuvista, kun uusia ja helpommin tarttuvia koronaversioita tuntuu löytyvän sieltä sun täältä. Taas väläytellään tiukempia rajoituksia, ja monessa maassa ollaan jälleen tiukassa lockdownissa ja jopa ulkonaliikkumiskiellossa.

Rokotustahti on osoittanut ainakin näin alkuun olevan kuin etanan matelua, ja joku asiantuntija jo väläytteli mediassa, että kyllä tässä vähintään vuoden loppuun menee, että rokotukset on saatu hoidettua. Ja tokihan mediassa muistetaan myös arvuutella, toimiiko rokote enää uusiin muotoihin ja kauanko rokote ylipäätään toimii.

Asiantuntijat muistavat myös hokea, että nyt pitää vaan jaksaa. Nyt tarvitaan suomalaista sisua ja reippautta. Mutta saako myös sanoa ääneen: EI JAKSA ENÄÄ. No, sai tai ei, siinä se nyt on. Tämä tammikuu on tuntunut äärimmäisen tahmealta. Ehkä vuodenvaihde ei tosiaan ollutkaan itselleni vain symbolisten merkitysten hakemista, vaan jossain syvällä sisimmässäni oikeasti toivoin, että asiat olisivat muuttuneet konkreettisestikin. Olemme olleet kohta vuoden etätöissä (tosin itse olen syksyllä ollut toisinaan kerran viikossa toimistolla). Mutta siis, pian vuoden täällä kotona lähes 24/7, paitsi silloin kun olemme olleet kesämökillämme. Juuri nyt sinnekään ei talven takia pääse, joten olemme entistä tiiviimmin täällä kotikolossamme. Ja kyllä, seinät alkavat kaatua päälle, monella tapaa.

Ahdistaa. Luulen, että juuri nyt ahdistaa eniten se, että tulevaisuudennäkymät ovat niin hemmetin utuiset ja olemattomat. Mitään ei voi edelleenkään suunnitella, kun kaikki on yhtä suurta kysymysmerkkiä ja jossittelua. Ahdistaa sekin, kun ei voi käydä oikein missään tai nähdä oikein ketään. Jotenkin on niin epäselvää sekin, mitä nyt voi, saa tai kannattaa tehdä. Ulkoiluttaessani koiraani näen kahviloita, joissa ihmiset tekevät etätöitä ja ravintoloita, jotka ovat tupaten täynnä ihmisiä. Porukkaa pienessä putiikissa tekemässä ostoksia kylki kyljessä. Itse olen vältellyt vähän kaikkea tuollaista, koska en tiedä onko sellainen hyvä idea juuri nyt. Toisaalta jos nämä paikat ovat auki, eihän niihin meneminen varsinaisesti ole kiellettyä. Me olemme kuitenkin tänä vuonna kaventaneet elinpiiriä tosi paljon, ja kavereitakin näemme nykyään lähinnä kyläilyn merkeissä harvakseltaan, parin ihmisen kanssa kerrallaan. Mutta mistä tiedän, olemmeko turhaan kaventaneet omia menojamme vähän liikaakin?

Ja sitten jos ja kun joskus jotakuta tapaa tai käy itse jossain, tuntee koko ajan jonkinlaista syyllisyyttä ja pelkoa siitä. Saanko nyt sitten sen koronan, kun kävin lounaalle? Nyt jos tämä illanvietto toi jollekin koronan, tuli hauska ilta aika kalliiksi. Ja niin edelleen. Ahdistaa se, että maailman hauskin ja tärkein asia, muut ihmiset, ovatkin nykyään joku uhka, jota saa pelätä.

Tavallaan en haluaisi kirjoittaa blogiin tällaista valittavaa ja negatiivista purnausta koronasta, koska olisi toisaalta ihana ideaali, että blogini olisi sellainen hyvän mielen paikka, josta ihmiset saavat inspiraatiota ja iloa. Ehkä kukaan ei edes jaksa lukea koronasta, koska kuten juuri itsekin kirjoitin, se on jo joka paikassa – ja nyt myös taas tässä blogissa. Mutta toisaalta taas tämä on aina ollut blogi elämäni kaikista sävyistä, joten miksipä en kirjoittaisi siitä, mitä on mieleni päällä juuri nyt. Useinkaan en kirjoita ainakaan näitä pohdiskelevia tekstejä muita ihmisiä, vaan itseäni varten. Päästelläkseni höyryjä ja purkaakseni ajatuksiani. Jos kirjoittaisin täällä aina vain hauskoista ja kepeistä asioista, en olisi rehellinen itselleni enkä lukijoilleni. Tänä vuonna jos jokin on ollut mielessä, niin kyllähän se nimenomaan korona on ollut.

Luulen, että tämän koronaärsytyksen lisäksi koen juuri nyt myös pientä stressiä, sillä töissä on ollut paljon kiirettä ja olen myös jatkanut samalla markkinoinnin opintojani. Tavallaan siis tekemistä kyllä riittää, mutta silti tämä samojen neljän seinän sisällä ikuisesti kykkiminen saa myös tylsistymään ja vaipumaan jonkinlaiseen apatiaan. Mielialani ei ole siis ollut näin vuoden alkuun se paras mahdollinen – mutta sekin on ihan okei. Sen sijaan, että yrittäisin kieltää asian ja tunteeni ja jotenkin väkisin ”piristyä”, myönnän tosiasiat itselleni. Tässä on viimeisen vuoden sisään ollut vähän kaikenlaista, ja on ihan täysin okei tuntea kaikki se mitä nyt tunnen: ahdistusta, stressiä, väsymystä ja pettymystäkin.

Onhan tässä jo kauan jaksettu ja sinnitelty. Ja hyvin onkin. En takuuvarmasti ole ainoa, joka toivoisi jo niin kovasti paluuta sinne ihan normaaliin ja tavalliseen arkeen. Vaikkakin ne asiat, joista olen itse koronan vuoksi joutunut luopumaan, ovat totta kai suhteellisen pieniä ja pärjään tarvittaessa ilman niitä, saan silti myös kaivata niitä. Ja kaivata ylipäätään sitä turvallisuuden ja rauhallisuuden tunnetta, jotka ovat nyt osittain poissa tämän epänormaalin tilanteen takia, ja joiden tilalla on epävarmuus ja levottumuus.

Ja silti, vaikka fiilis onkin nyt tämä, niin eihän tässä auta kuin mennä eteenpäin, askel kerrallaan joka päivä.Ja vaikka tuolla ylempänä kirjoitinkin, että en enää jaksa jaksaa, niin loppuviimeiseksi muita vaihtoehtoja ei ole. Saa todeta ääneen että väsyttää ja turhauttaa, saa itkeä jos itkettää ja saa levätä ja kerätä voimia parhaalla mahdollisella tavalla. Mutta sitten on taas hitaasti laitettava töppöstä toisen eteen. Ja aina kannattaa silti pystä toiveikkaana. Ihan aina. Yksi viisaus, joka pätee aina ja myös tähänkin asiaan on: This too shall pass.