Usein taitaa käydä niin, että omena ei puusta kauas putoa. Moni aikuinen huomaa jossain vaiheessa elämäänsä muistuttavansa ainakin joissain asioissa erittäin paljonkin omia vanhempiaan. Olen saanut huomata, että omalla kohdallani tämä pätee ensinnäkin remontti- ja puutarhainnostuksen kohdalla, mutta ainakin osittain myös sisustusmaun suhteen!

Lapsuudenkotini oli täynnä antiikkia. Vanhempani kiersivät antiikkiliikkeitä ja huutokauppoja, ja meillä olikin melkein joka huoneessa kristallikruunuja, taidetta, rokokoosohvia ja talonpoikaiskalusteita. Muistan, kuinka lapsena inhosin antiikkia ja vanhoja tavaroita, ja haaveilin klaffipöydän sijaan tavallisesta kirjoituspöydästä ja parvisängystä. Teini-iässä sainkin tavallisen kirjoituspöydän ja se oli mielestäni upeaa, samoin kuin ensimmäinen reissu Ikeaan ihailemaan lastulevyhökötyksiä ja muovi-ihanuuksia. Vannoin, etten koskaan tulisi hankkimaan mitään typerää antiikkia omaan kotiini, vaan sisustaisin kaiken Ikean ja muiden vastaavien puljujen tuotteilla. Näin taisikin käydä vielä muutamissa ensimmäisissä asunnoissani, toki suuresti johtuen myös opiskelijabudjetista.

  (Kansallismuseon pihalla järjestetystä Vintage-kirpputorista tänä kesänä ostettu senkki.)

Mutta pikkuhiljaa olen huomannut tilanteen muuttuneen. Kun muutimme nykyiseen kotiimme, oli yksi sisustuslinjauksemme oikeastaan nimenomaan se, että tänne ei ostettaisi enää mitään suuria huonekaluja Ikeasta. Siellä on toki huokeaan hintaan kaikkea pientä kodin tarviketta, mitä varsin hyvin voin meille kelpuuttaa, mutta enää en haluaisi, että koti näyttää kuin suoraan Ikean kuvastosta bongatulta.

 (Viinikaappi on asunnon edellisten asukkaiden jäljiltä. Pikkupöydän ostin Facebook-kirpputorilta.)

Ja kyllä vain, vuosien mittaan olenkin lämmennyt erittäin paljon vanhoille huonekaluille. En ehkä ihan saman aikakauden tai tyylin huonekaluille kuin lapsuudenkodissani, mutta esimerkiksi 1900-luvun alun ja 1960-luvun välisenä aikana tehdyt huonekalut kiinnostavat kovasti. Eikä sillä aikakaudella oikeastaan ole mitään väliä, vaan sillä, mikä sattuu miellyttämään silmää. Ihan ensiksi taisin bongata erään vanhan tuolin Facebook-kirppikseltä 15 euron hintaan, ja siitä se sitten lähti. Nyt kodissamme taitaa olla jo yhtä paljon vanhaa kuin uuttakin. Täytyy melkein varoa, ettei vanhaa tule ”liikaa”, sillä en silti halua tämä näyttävän miltään museolta.

  (Miehen isovanhempien vanha klaffilipasto muutti meille keväällä. Väri sai vaihtua koivusta valkoiseen.)

Oma makuni onkin kyllä se, että yhdistän mielläni vanhaa uuden ja myös designin kanssa. Tummaa ja vaaleaa sekä erilaisia pintoja. Teininä en olisi ikinä uskonut asioiden olevan joskus näin, olin niin varma, etten kertakaikkisesti halua mitään vanhaa kotiini koskaan. Mutta ehkäpä jutun juoni onkin se, että on saanut kokeilla kaikenlaista ja päättää ihan itse mistä tykkää, ilman että se olisi annettu jostain muualta. Ymmärrän nyt jälkeenpäin, miksi vanhempani eivät niin suuresti arvostaneet lastulevyä – se ei kovin montaa muuttoa kestä, kun taas vaikkapa 100 vuotta vanha tammisenkki kestää varmasti seuraavatkin 100 vuotta, jos siitä vain pitää hieman huolta.

   (Työpöydän tuolin toimme Tukholman Östermalmilta. Se on kuulemma 100 vuotta vanha ja palvellut aiemmin puusepän verstaassa.)

Vanhoissa tavaroissa viehättää ensinnäkin laadukas materiaali – meidän kaikki vanhat huonekalumme ovat aitoa puuta. Lisäksi niistä tekee kiinnostavia se, että niillä on yleensä kaikilla joku tarina, ja hyvällä lykyllä se tarina on edelleenkin tiedossa. Uusien huonekalujen tarina on se, että ne ovat juuri saapuneet tehtaalta. Sitten on puolestaan olemassa huonekaluja, jonka joku on itse tehnyt, antanut lahjaksi jollekin, ja myöhemmin joku on perinyt sen.. Ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Täytyy kuitenkin todeta loppuun, että arvostan ja pidän myös uudemmasta designista, ja sitä meiltäkin löytyy jonkin verran. Sopivassa suhteessa kaikkea, niin hyvä tulee. Onko täällä muita vanhoihin huonekaluihin hurahtaneita?