Päiviä, jotka jäävät historiankirjoihin

Torstaiaamuna herään kello kymmeneltä herätyskellon soittoon – olen talvilomalla ja meillä on tarkoitus lähteä Tampereelle pariksi yöksi lomailemaan miehen kerran. Kömmin ylös sängystä ja avaan makuuhuoneen pariovet. Olohuoneessa mies istuu tv:n edessä lattialla katse naulautuneena ruutuun. Ruudulla vilkkuu teksti ”Venäjä on hyökännyt Ukrainaan”. Sauli Niinistö pitää puhetta. Pala nousee kurkkuuni ja olen niin järkyttynyt, että sen sijaan että jäisin katsomaan uutisia, menen suoraa päätä vessaan tekemään aamutoimia, koska tarvitsen hetken aikaa sulatella asiaa.

Edellisessä blogitekstissäni tammikuun lopussa kirjoitin: ”On menty päivä kerrallaan, sillä tiedolla mitä on ollut. Ollaan oltu eräänlaisessa selviytymismoodissa jo kaksi vuotta. Tunnen kyllä itsessäni, miten se uuvuttaa ja painaa harteilla. En ole ollut paineen alla vain pandemiatilanteen takia, vaan myös eräällä toisella elämänalueella. Siksi viime vuodet ovat olleet aika raskaita. Niistä on puuttunut liikaa iloa, hauskuutta, rentoutta ja hilpeyttä.”

Vähänpä tiesin silloin – kaksi vuotta pandemiaa oli vasta alkusoittoa. Ihan toisenlaiset ongelmat olivat jo kulman takana. Sota on jo sanana ja käsitteenä niin hirveä, että kurkkua alkaa kuristaa sen ajatteleminenkin. Ja nyt eletään oikeasti tilannetta, jossa valtio, joka on myös meidän rajanaapurimme, on hyökännyt brutaalisti toisen rajanaapurinsa kimppuun. Se vetää täysin sanattomaksi. Se ahdistaa, pelottaa, surettaa, inhottaa, kuvottaa ja saa vuoroin sisukseni kauhun valtaan ja välillä täysin lamaantuneeksi. Kukaan ei tiedä kauanko tämä tilanne kestää, mihin kaikkeen se voi eskaloitua ja mihin se voi johtaa.

Torstaina, kun avasin silmäni sängyssäni, en vielä tiennyt, että tuo olisi päivä jolloin maailma muuttui pysyvästi. Vielä keskiviikkona olin opetellut nauttimaan lomailusta. Käynyt kylpylässä ja hieronnassa ja postannut sieltä kuvan Instagramiin. Kirjoitin kuvan kuvatekstissä, että hemmottelu tuli tarpeeseen, koska koronassa, työelämässä, läheisen ihmisen vakavassa sairastumisessa ja tärkeän ihmisen menettämisessä on viimeisen parin vuoden aikana ollut kestämistä. Mutta nyt nuokin ajatukset tuntuvat kaukaisilta. Asiat ovat jälleen erilaisessa perspektiivissä.

Torstaina lähdimme Tampereelle, mutta kauan odotetun reissun tunnelma oli tietysti muuttunut ihan toiseksi, kuin olimme alunperin kuvitelleet. Ja se on tietysti tässä hetkessä pieni murhe. Ajatukseni ja kaikki sympatiani ovat ukrainalaisten luona. En osaa kuin kuvitella sitä kauhua, jota kokee joutuessaan jättämään kaiken ja pakenemaan omasta kodistaan ja maastaan. Jättämään miespuoliset sukulaisensa taistelemaan henkensä uhalla.

Vaikuttaa siltä, että jokainen sukupolvi joutuu kokemaan omat kamaluutensa. Vaikka niin monessa asiassa onkin menty hyvällä tapaa eteenpäin ja maailma on muuttunut, niin pahuudesta ei silti olla päästy eroon. Se tuntuu totta kai musertavalta. Että maailmassa on olemassa sellaista järjetöntä pahuutta, joka saa aikaan näin kamalia asioita ja vieläpä tahallaan.

Nyt ei voi kai kuin elää päivän kerrallaan. Toivoa parasta. Muistaa hengittää. On tärkeää tehdä muutakin, kuin lukea uutisia. Nähdä ihmisiä ja puhua ääneen peloista ja tunteista. Liikkua, syödä ja nukkua tarpeeksi – pitää huolta itsestään. Omien mahdollisuuksien mukaan voi myös lahjoittaa rahaa järjestöille, jotka toimivat Ukrainassa. Me miehen kanssa lahjoitimme Punaiselle Ristille, se kävi helposti. Haastan kaikki muutkin kykenevät mukaan <3

Lopetan blogitekstini Edu Kettusen Tavallinen Päivä -biisin sanoihin. Olen kuunnellut tätä kappaletta paljon viimeisen parin vuoden aikana, ja tämä sama toive on mielessäni vahvana jälleen tänäänkin.

Voi, kunpa huomenna ois ihan tavallinen päivä,

jonkun tuulisen syyskuun tiistai kenties.

Ja ruuhkassa istuisi vain muuan mies,

ihan tavallisen työpäivän alla.

Ja sil ois mielessään vaan ne ihan tavalliset murheet,

särkevä selkä ja saapuva talvi.

Ja se ois ihan fine, vähän väsynyt vain, kun sil ois ollut kaikenlaista.

Voi kun huomenna ois, ihan tavallinen päivä.