Pitääkö ystävyyden olla vastavuoroista?
Multa on pyydelty lisää ystävyys-aiheisia postauksia ja aikaisemmat ystävyyttä käsittelevät postaukset ovat olleetkin yksiä tämän blogin luetuimpia kirjoituksia. Mietin hetken, että mitäs ystävyys-aiheista teemaa voisin tällä kertaa blogissa käsitellä, mutta aika pian tajusin, että olen itse viime aikoina pohtinut tietynlaista molemminpuolisuutta ystävyyssuhteissa. Onko ystävyys kahden kauppa vai fifty-sixty, tai toisaalta onko tällaisia edes mitään järkeä miettiä?
Nämä ajatukset menevät jonnekin sinne ystävyyden ytimeen. Saako ystävältä ”vaatia” tai ainakin toivoa asioita? Saako toivoa, ettet ole aina itse se, joka ottaa yhteyttä ja joka ehdottaa tapaamista? Ja entä jos on olo, että näkee jatkuvasti itse ystävyyden eteen enemmän vaivaa kuin toinen? Entä mitä tehdä siinä tilanteessa, jos tuntuu että ystävyys vie enemmän kuin se antaa?
Valitettavasti olen itse joskus aikaisemmin ollut ystävyssuhteissa, jotka olen jossain vaiheessa kokenut todella yksipuoleisiksi. Olen itse ollut se, joka aina soittaa tai lähettää viestiä toiselle. Se, joka pitää kiinni sovitusta tapaamisajasta ja odottaa tapaamispaikalla kymmeniä minuutteja vain saadakseen aivan liian myöhään tietää, että toinen henkilö on todella myöhässä tai ei tule lainkaan. Joskus toiseen ihmiseen ei ole saanut lainkaan puhelimella yhteyttä ja olen pohtinut tapaamispaikalla, kauanko vielä odotan vai lähdenkö jo kotiin. Olen myös ollut se, joka joustaa ja joustaa toisen ihmisen vuoksi. Se, joka on aina valmis auttamaan, antamaan omastaan ja olemaan tukena, kun taas toinen ihminen on vastaavissa tilanteissa loistanut poissaolollaan.
Jossain vaiheessa itsekunnioitukseni onneksi nosti päätään ja stoppi tuli vastaan. Silloin totesin, että nyt raja on todellakin ylitetty ja ettei tässä touhussa ole mitään järkeä. Että sen verran minulla pitää olla arvostusta itseäni kohtaan, etten ryhdy kenenkään pompoteltavaksi. Valitettavasti saatoin kuitenkin nuorempana roikkua huonoissa ystävyyssuhteissa pitkäänkin, koska en vielä tuntenut omia rajojani tarpeeksi hyvin. Tuollaiset ystävyyssuhteet eivät todellakaan antaneet niin paljon kuin mitä ne ottivat, vaikka niissä ajoittain olikin todella hauskoja hetkiä ja vaikka kyseiset ihmiset saattoivatkin olla tosi kivoja tyyppejä sinäänsä.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä helpompaa mä haluan, että ystävyys on. Ei mitään turhaa draamaa, vääntöä tai säätöä. Toki nykyäänkin tulee joskus tilanteita, joissa jotuu punnitsemaan, antaako ystävyys yhtä paljon kuin mitä se ottaa. Postauksen alussa kysyin, saako ystävältä vaatia tai toivoa asioita. Tiedän, että tämä kysymys varmaan jakaa ihmisiä kahteen leiriin. Osa on sitä mieltä, että ystävyyden pitää olla sellaista kepeää ja hauskaa, eikä se saa ”asettaa vaatimuksia”. Mä olen itse sitä mieltä, että mulle kaveruus ja tuttavuus voi olla sellaista, mutta kun on kyse oikeasta ystävyydestä, niin siinä saa ja voi toivoa tiettyjä asioita, ja yksi niistä on juurikin tietynlainen vastavuoroisuus.
Mun mielestä ystävyyteen kuuluu se, että molemmat osapuolet kyselevät toistensa kuulumisia, ehdottavat tapaamisia ja molemmat on valmiita tekemään asioita toistensa puolesta. Siihen kuuluu sekin, että ystävä on lojaali ja tarpeen tullen osoittaa olevansa samassa veneessä sun kanssa. Ne on just niitä asioita, jotka erottaa tosiystävyyden kaveruudesta. Toki on elämäntilanteita ja vaiheita, jolloin mahdollisuutta täyteen vastavuoroisuuteen ei ole, ja se on luonnollisestikin ihan okei. Tärkeintä on se, että ystävä pystyy antamaan sulle tunteen, että olet hänelle aidosti tärkeä ja hän arvostaa ja vaalii teidän välistä ystävyyttä. Kun se tunne on olemassa, ei sillä ole oikeastaan mitään väliä, kuka nyt viimeksi soitti tai kysyi kuulumisia.
Joskus mulle on käynyt niinkin, että ihminen, jota olen pitänyt ystävänä, on myöhemmin teoillaan osoittanut olevansa ehkä kuitenkin enemmänkin kaveri. Se on vähän harmillista, mutta kuuluu myös elämään. Ihmissuhteet muuttuvat ja elävät jatkuvasti kaiken muun elämän rinnalla. Samoin joku ihmissuhde, joka on aiemmin ollut kaverisuhde, voi muuttua ajan myötä ystävyydeksi. Ja se on ihanaa ja joskus yllättävääkin.
Mä itse vastaisin tuohon otsikon kysymykseen, että mun mielestä pitää. Jostain syystä se on mulle tärkeää. Mutta tiedän, että niin paljon kuin on ihmisiä, on myös ystävyyssuhteita. Osalla toimii sekin, että ei pidetä hirveästi yhteyttä ja sitten kun nähdään, kaikki jatkuu siitä mihin se jo kauan sitten jäi. Ja jotakuta ei haittaa yhtään, vaikka olisikin se, joka soittelee paaaljon useammin kuin toinen. Minkälaisia ajatuksia teillä on yhteydenpidosta ja muutenkin vastavuoroisuudesta ystävyydessä? Rupesin miettimään sitäkin, että mitkä sitten on niitä asioita, jotka luo sen olon, että on toiselle ihmisellä tärkeä ja niin sanotusti hänen ”sydämessään”, vaikka ei pitkään aikaan tapaisikaan. Mulla on toki myös tällaisiä ystäviä, ja itselleni niitä ystävyyssuhteita yhdistää ainakin se, että olemme tunteneet jo vuosikausia.
Ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!<3
-Netta
Muita ystävyys-aiheisia kirjoituksiani:
Kun aikuinen haluaisi löytää uusia ystäviä