Terveisiä Pohjanmaalta

Terkkuja Pohjanmaalta!

Minun ei lainkaan ollut suunnitelmissa tulla tänne tänä syksynä kesken uuden työn aloitusta, mutta elämä on juuri tällaista: aina sattuu ja tapahtuu odottamattomia asioita, jotka muokkaavat suunnitelmiamme ja tekemisiämme. Niinpä löysinkin itseni nyt täältä. Nyt se oli kaiken lisäksi sikäli helppoa, että voimassa on etätyösuositus ja omaa työtäni voikin tehdä oikeastaan mistä vain, joten sekään ei ollut ongelma, ettei minulle ollut vielä kertynyt mitään pitämättömiä lomapäiviä.

Muistelin tuossa juuri, että vaikka olen käynyt täällä Raahessa koko 30-vuotisen elämäni aikana lähestulkoon joka ikinen vuosi, en ole käynyt täällä syksyllä kuin muutamia kertoja, ja edellinen syksyinen visiitti onkin ollut varmaan joskus silloin, kun olen ollut ala-asteella. Ihan mukavaa siis nyt nähdä myös syksyinen Pohjanmaa pitkästä pitkästä aikaa.

Täällä Pohjoisessa on jo oikein kaunis ruska meneillään. Ilma on kyllä ollut melko lämmin täälläkin, muttei sentään yhtä lämmin kuin mitä Etelä-Suomessa on ollut viime päivinä. Olen kävellyt pitkin vanhan kaupungin katuja ja ihastellut jälleen kerran ihania puutaloja. Ihmetellyt rauhaa ja hiljaisuutta – välillä tuntuu, kuin kulkisin yksin aavekaupungissa, niin hirvittävän hiljaisia ovat syksyisen pikkukaupungin kadut. On tilaa ajatuksille, kun ne eivät huku taustamölyyn.

Täällä huomaan ajan kulun monella tapaa. Nämä kadunkulmat kantavat lapsuusmuistojani, ja tavallaan monet asiat ovat täällä samoin kuin 30 vuotta sitten – ja kuitenkin samaan aikaan moni asia on muuttunut niin hirvittävän paljon. Omassa elämässä, läheisten elämässä ja tässä kaupungissa. En ole enää se sama tyttö, joka saapui joka kesä äidin ja isän kanssa mummolaan. Ihmissuhteet ovat muuttuneet, minä olen muuttunut. Myös kaupunki on toisenlainen. Palvelut tuntuvat karkaavan täältä vähä vähältä enemmän pois, ja se tietysti on valitettavan yleistä monissa pienemmissä kaupungeissa, erityisesti Uudenmaan ulkopuolella.

Olen täällä ollessani vähän leikitellyt ajatuksella, miltä mahtaisi tuntua asua tällaisessa pienemmässä kaupungissa. Jossain suloisessa vanhassa puutalossa kenties. Katoaisiko kiireen tuntu elämästä? Olisiko elämä seesteisempää ja rauhallisempaa? Ja toisaalta – kaipaisinko kuitenkin palveluita, ystävien läheisyyttä ja isomman kaupungin sykettä? Kuka tietää. Juuri nyt en haaveile Helsingistä muuttamisesta, ja kerrostalokoti + kesämökki -kombo toimii meille oikein hyvin. Erityisesti talvella kaupungissa asuminen on helppoa ja huoletonta, ja nautin siitä ettei aamulla tarvitse aurata pihaa tai rapsuttaa autoa jääkerroksen alta. Mutta never say never – koskaan ei voi tietää mihin elämä vie, kuten jo postauksen alussakin taisin todeta.

Kiireinen syksy ja odottamattomat tapahtumat ovat luonnollisestikin vaikuttaneet bloggaamiseeni. Instagramin puolella olen ollut aika tasaisen aktiivinen edelleen, mutta täällä blogissa on ollut vähän tavallista hiljaisempaa. Ei vain ole ollut aikaa ja energiaa, mutta uskon että te siellä ruudun toisella puolella ymmärrätte sen. <3 Kun miettii bloggaamista ylipäänsä, niin jossain vaiheessa se homma on kiepsahtanut kohdallani aavistuksen päälaelleen.

Kun aloitin tämän blogin, aloitin anonyymina enkä kertonut blogistani kenellekään. Blogi ei tähdännyt yhtään mihinkään, purin tänne vain tuntojani ja lähinnä tein sitä omaksi ”terapioinnikseni”. Pikkuhiljaa homma kasvoi ja aloinkin sitä myöten myös vähän haavella jostain, en tiedä itsekään mistä tarkalleen. Mutta sen tiedän (ihan nykyisen työnikin puolesta), että somemaailma on todella kovaa ja kilpailtua, ja saadakseen siitä edes kohtalaisesti tuloja antavan sivutyönkin, pitää hommaan uhrata satoja ja taas satoja tunteja, eikä vain pelkästään aikaa, vaan myös paljon vapaa-aikaa, osa yksityisyydestään ja vähän mielenrauhaakin.

Mä olenkin tänä syksynä pyöritellyt päässäni sellaista ajatusta, että luopuisin blogin suhteen ihan kaikista tavoitteista. Että palaisin sinne aivan lähtöruutuun. Tekisin tätä vain omaksi ilokseni – ja totta kai teidän kourallisen vakkarilukijoita, jotka tulette tänne blogiin kurkkimaan, onko uusia postauksia tullut. Mutta mitä jos en miettisi enää yhtään hakukoneita, en uusien lukijoiden saamista tai vanhojen mielenkiinnon ylläpitoa, kävijätilastoja ja sitä saako niillä yhteistöitä tai voiko ne kasvaa ja voisiko tämä tästä sitten nousta johonkin uusiin sfääreihin… (Vastaus = ei voi, ainakaan tällä nykymeiningillä, se on vain fakta). Mitä jos luopuisin kaikesta siitä ja olisin vain? Vähän kuin palaisin alkupisteen äärelle?

No, en tiedä, mutta tällaisia asioita olen pyöritellyt ja itse asiassa myös Instan puolella olen tietyllä tapaa alkanut ottaa rennommin ja muun muassa palannut pitkälti takaisin puhelinkuviin. Ja kyllä, seuraajia on jonkin verran lähtenyt. Mutta toisaalta, mitä sitten? Mieluummin viisi seuraajaa, jotka haluaa seurata sitä oikeaa minua, kuin tuhat jotka seuraavat jotain, mitä en oikeasti ole.

Nämä ajatukset ehkä kumpuavat tämän syksyn myllerryksistä, ehkä myös siitä että uudessa työssäni teen paljon somea. Kun tekee somea työajallaan, niin se mihin käyttään vapaa-aikansa ei ehkä ole mielellään enää sitä ihan samaa juttua. Työssä teen somea kaupallisiin tarkoituksiin, ja nyt ehkä on alkanut korostumaan se, että oma someni on mieluummin sitten taas pääsääntöisesti toisenlainen paikka; ennen kaikkea paikka aitoudelle ja omille ajatuksilleni ja kiinnostuksenkohteilleni. Ilman paineita, vain silloin kun oikeasti on inpsraatiota eikä väkisin vääntäen.

Tällaisia sekalaisia ajatuksia täällä tänään. Toivottavasti pysyitte järjenjuoksussani edes hitusen mukana.

Oikein ihania syyspäiviä sinne ihan jokaiselle <3

-Netta 

Kuvat: Syksyinen vanha Raahe.

Kommentit (9)
  1. Anna/Niittykukkia
    29.9.2020, 07:55

    Pikkukaupungit <3 Joskus 15 vuotta sitten olen Raahessa piipahtanut yleisurheiluaikoinani, mutten kyllä muista kaupungista mitään, kun ei sitä ehtinyt tutkimaan.

    Miä oon myös miettinyt bloggaamista viime aikoina, että mikä mun pointti siinä on. Välillä tuntuu, että juttelee tyhjille seinille, ja onko siinä sitten järkeä. Sitten mietin, etten kyllä toisaalta haluaisi pillejä pussiinkaan täysin laittaa, koska kuitenkin tykkään kirjoittaa ja kuvata ja laittaa niitä johonkin, eikä insta tarjoa ihan samaa fiilistä sen suhteen. Tuo oli hyvä ajatus, että jospa palaisi sinne ihan alkuasetelmiin, kun ei ollut mitään odotuksia lukijoiden tai minkään muunkaan suhteen. Että tekisi rennolla otteella silloin kun siltä tuntuu. 🙂

    Kivaa viikon jatkoa!

    https://www.niittykukkia.fi

    1. Näissä pienissä kaupungeissa on kyllä sellaista ihanaa tunnelmaa ja juurikin rauhaa ja hiljaisuutta <3 Nyt syksyllä on kyllä vielä paljon rauhaisampaa kuin kesällä, jolloin olen täällä tavallisesti ollut. 🙂

      Musta tuntuu, että tosi moni pohtii bloggaamistaan ja sen rajoja. Tämä on kiva harrastus, mutta helposti aiheuttaa myös paineita, ja musta tuntuu että yllättävän moni on viime aikoina puhunut myös siitä, että välillä mielessä käy lopettaminen. Mullakin käy välillä mielessä just ajatus ”onko tässä mitään järkeä”, mutta sitten torppaan sen ajattelemalla, että ei kai kaikessa tarvitsekaan olla niin paljon järkeä. Ja tosiaan, kun tykkää kirjoilla ja kuvata, niin kivahan sitä on tuotoksiaan jonnekin laittaa esille. Mutta tosiaan, jos luopuu ainakin niistä suurimmista paineista ja pystyisi taas tekemään tätä tosi rennosti, niin homma varmaan tarjoaisi taas enemmän iloa. 🙂

      Ihanaa loppuviikkoa sinnekin! <3

  2. Voi että osaat kirjoittaa niin hyvin ja ihanan inhimillisesti <3

    Toivon, että jatkat kirjoittelua jatkossakin ja että voisit tehdä sitä omista löhtökohdistasi – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan – ja ennen kaikkea että hommassa säilyisi kirjoittamisen ilo. Itse ainakin arvostan juuri aitoutta ja omien ajatusten purkamista. Liian siloitellut ja täydellisyyteen pyrkivät jutut sen sijaan eivät erityisemmin innosta. Blogeja seuraan ennen kaikkea tekstisisällön takia ja instassakin ei-tuttuja seuraan mielenkiintoisen sisällön, enkä niinkään täydellisten kuvien takia. Tuntuukin hassulta, jos joku lopettaa seuraamisen sen takia, jos kuvien ”taso” laskee. Toki jokainen saa seurata tai olla seuraamatta aivan mistä syistä haluaa. Ja itsekin olen kyllä välillä karsinut seurattavia, mutta lähinnä sen takia, että ehtisin paremmin seurata niitä, joiden jutut oikeasti kiinnostavat. Syynä jonkun seuraamisen lopettamiselle on useimmiten liika tai ei-kiinnostava sisältö, joka tavallaan vie tilaa ja aikaa muulta kiinnostavammalta sisällöltä. Kuvien tasoon se sijaan en yleensä edes osaa kiinnittää juuri huomiota (en esimerkiksi osaa sanoa, onko kuvat otettu kännykällä vai jollain paremmalla kameralla, eikä sillä ole itselleni oikeastan mitään väliä).

    Halauksia syksyyn ja iloa kirjoittamiseen ja muuhunkin elämään! <3

    1. Voi kiitos tuhannesti ihana <3

      Ehdottomasti jatkan blogia enkä missään nimessä ole suunnitellut lopettamista. Mutta voi olla, että postaustahti voi olla hitusen harvempi, mitä se joskus on ollut. Ja tosiaankin, tuo kirjoittamisen ilo oli se syy miksi tämän blogin aloitin ja jossain vaiheessa se on hieman meinannut jäädä muitten asioiden jalkoihin. Itselläni on ollut myös tuo, että luen blogeja tekstisisällön takia ja nimenomaan sellaisia samaistuttavia, ”tavallisia” juttuja tai pohdintoja, jotka herättävät ajatuksia. Sellaisena haluan pitää myös oman blogini. 🙂

      Ja tosiaan, tuostakin olen ihan samaa mieltä että jokainen saa seurata ketä haluaa ja esim minua ei ole todellakaan pakko seurata kenenkään, jota sisältö ei kiinnosta. Oikeastaan olisi tavallaan ihanan vapauttavaa, jos instassa ei näkisi seuraajamääriä tai tykkäyksiä, niin koko asiaa ei ajattelisi lainkaan. Mutta vaikka ne nyt näkyvätkin, aion ottaa nyt sen ajatusmaailman, että ei se määrä vaan se laatu. 🙂

      Kiitos kun seuraat ja jaksat aina kommentoida ja tsempata. Se merkitsee oikeasti todella paljon <3

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *