Tuttuun tapaan taas paljon on tapahtunut viimekerran jälkeen. Sanoisinko että asiat ovat rullanneet eteempäin jotenkin lumipallomaisella efektillä.

Aivan ensiksi kerron taloudellisista ongelmista joita tulee kun asiat menevät alamäkeä. Kun talouden molemmat tienaavat osapuolet ovat pitkillä sairaslomilla ja ainoana tulonlähteenä on ainoastaan kelan sairauspäiväraha, ei paljoa naurata. Ei sitten yhtään. Tukianomuksia on täytetty tehokkaasti, mutta aina ne ovat tulleet hylättynä takaisin koska omistan omakotitalon. Se katsotaan rahaksi tuolla kansaneläkelaitoksen rattaissa.

Tekisi mieleni kysyä näiltä päättäviltä byrokratian tahoilta, että minkä ilmansuunnan seinälevyllä saan ostettua leipäpaketin, tai vaikkapa bensaa autoon? Käykö käteisenä kattolamppu, vai olisiko leivinuunin valurautainen luukku miellyttävämpi maksutapana? Jännä juttu, etten itse nää seteleitä tursuavan kotini raoista tai kolikoita kaapeissa. En tiedä millaisella trippimatkalla Suomen kansaneläkelaitos oikein seikkailee, kun jollain ihmeen mielikuvituksella tämä talomme rahaksi mielletään. Ehkä olen heidän mielestään vähintäänkin Sheikki Ali Hassan, joka kääntää kansaneläkelaitoksen kassan jos saa toimeentulotukea.

Viimeisimpään ja useamman kuukauden kattavaan toimeentulohakemukseen laskimme tarkkaan kaikki menot, viimeistä penniä myöden. Pelkistä minun terveydenhoitokustannuksista johon kuuluu psykiatri, terapeutti ja lääkkeet oli summana 700€ ylittävä luku. Luku josta oli jo kaikki kelakorvaukset vähennetty. Laskuja on kasaantunut 800€ edestä, eikä mieheni sairauspäivärahan katkeaminen lääkärin tekemän päivämäärävirheen vuoksi auttanut yhtään tilannetta.

Soitin Kelaan ja yritin selventä tilannettamme: Minun tilin saldo on 8€, mieheni saa kuun lopussa vain 600€ sairauspäivärahaa lääkärin tekemän päivämäärävirheen vuoksi, itse saan vasta ensikuun 15pv sairaspäivärahaa ja sinne on melkein kuukausi aikaa. Kuun viimeinen pv menee lainojen korot ja muita laskuja joihin mieheni saama 600€ ei riitä. Lääkkeitäkin pitäisi saada mutta niihinkään ei olisi varaa. Vaikka mieheni käyttäisi koko 600€ laskuihin ja korkoihin, niin silti senkin jälkeen meillä on 800€ laskuja rästissä joista on eräpäivät menneet. Lopuksi kysyin voisiko Kela kiirehtiä toimeentulo- ja asumistukihakemuksien käsittelyä. Eivät voineet. Mutta jos lääkkeisiin ei ole varaa niin pitää soitella uudestaan. Kiitos ja hyvää päivänjatkoa, sekä paskaa kevättä.

En yhtään ihmettele, miksi pitkille sairaslomille jääminen on niin vaikeata ihmisillä ja miksi niitä halutaan välttää jopa oman terveydentilan kustannuksella. Luottotiedot tämmöisessä touhussa menee yllättävän helposti, jos ei keksi vähintään viittä varasuunnitelmaa. Erään ysrtävän kanssa heitimme eräs kerta vitsiä pikuhousujen myymisstä fetissimiehille. Tässä tilanteessa ajatus ei enään tunnu vitsiltä jos sillä yhtään saisi euroja kilahtamaan tilille. Pyrin kuitenkin pitämään omat alusvaatteeni tiiviisti omassa osoitteessani.

Käymme laajoja tunneskaaloja lävitse, osani vaihtavat paikkaa aina ääripäästä ääripäähän. Ne eivät pysy niille tehdyissä huoneissa (niinkin tyhmältä kuin se kuulostaa, niin yleensä osilla on tietynlinen maailma missä ne sijaitsevat, niinkutsuttu Headspace) Haluan taistella ja voittaa tämän kamppailun itse universumia vastaan, seuraavassa hetkessä mietin että jos polttaisin talon niin saisiko siitä korvausta, tai että jos tapan itseni niin ainakin mieheni saa vakuutuksen kautta talouteen helpotusta.

Koen itseni ristiriitaisena, en pidä itsestäni ja koen että muista vieroittautuminen olisi hyväksi juuri tällä hetkellä. Elämä tuntuu niin stressaavalta ja raskaalta, että haluaisi päästää irti kaikesta muustakin ylimääräisestä elämässä, vaikka ne ylimääräiset asiat ovat oikeasti turvasatamiani. Tällä hetkellä epäilen onko turvasatamia oikeasti edes olemassa sillä eihän niihin sovi purjehtia. Apua ei pyydetä. Tänne elämään on tultu selviytymään ja heikot kuolevat. Tästä ideologiastani tappelimme mieheni kanssa. Hän ei pidä niitä ihmisiä heikkoina jotka pyytävät apua. Olen itse erimieltä, mutta vain itseni kohdalla. Muut saavat pyytää apua mutta itse en. En koe, että olisin sitä ensinnäkään ansainnut, ja toisekseen en kestä ajatusta että joutuisin sanomaan jollekkin ääneen etten selviä. Minä en ole heikko. En halua olla. En voi olla.

Derealisaatio on taas lisääntynyt ja vainoharhaisuus. Ylitulkitsen kaikkea ja vaivun katastrofiajatteluun herkästi. Yöt ovat unettomia ketipinorin lopettamisen jälkeen tai uni tulisi vasta kello 5 jälkeen aamulla. Jatkuva stressi selkeästi vaikuttaa dissoiluuni, eikä tietystikkään hyvällä tavalla. Olen paljon herkempi ulkoisille triggereille ja ärsykkeille. Impulsiivisuuteni on huomattavasti kohonnut ja kontrolli itsestäni  ja osistani heikentynyt. Muistikatkot ovat pidentyneet jopa useammiksi päiviksi. En edes muistanut flappitauluun viime terapiakäynillä kirjoittamiani asioita, en muistanut koko terapiakertaa kunnes tänään vastaanotolla terapeuttini näin kertoi minulle. Muutenkin tämänkertainen terapiakäynti oli vaikea. Menin totaaliseen blokkitilaan, sulkeuduin omaan pallooni missä ei ole mitään. Terapeutti pyysi jossain kohtaa tekemään mielikuvaharjoituksen ahdistuksen tunteen loitontamisesta, joka päätyi katastrofiin ja suojelevan osan esiintuloon. Liian paljon pyydetty, aivan liian aikaisin. Tuntuu kuin olisin taantunut taas lähelle lähtöpistettä, palannut syviin vesiin.

Tänään sain puhelimeeni tekstiviestin, jossa oli ilmoitettuna päivät Helsingissä olevaan työkykyarviointiin. Tämä arviointi on erityisen tärkeä ja isossa roolissa, sillä sen perusteella määräytyy saanko uudelleenkoulutukselle siunauksen. Vähän kuin tulevaisuuteni roikkuisi sen varassa.

Näiden käyntien määrä yllätti minut. Yhteensä niitä on seitsemän joista ensimmäinen on jo 8pv, eli aivan kohta. Kolme käyntiä on peräkkäisinä päivinä ja loput ripotellen pitkin loppukuuta. Matkaa helsinkiin on meiltä noin 140km per suunta eli aivan pienestä välimatkasta ei ole kyse. Se tietää paljon polttoainetta ja rahan käyttämistä, jota meillä ei ole. Lukuunottamatta niitä näkymättömiä setelitukkoja jotka Kela näkee kasvavan talostamme samaan aikaan, kun itse kylvän Sheikkinä timanttipölyä kullatussa puutarhassani. Sillä onhan perinteinen kanankakka liian halpaa näin varakkaille.

Aikaisemmin kerroin että aion lopettaa lääkitykseni, kun saan tietää koska arviointijaksoni työkyvyntutkimuspoliklinikalla alkaa. Se hetki olisi nyt tästä päivästä eteempäin. Hieman hirvittää, mutta samaan aikaan on odottava tunne sillä lääkkeelliset kahleet lähtevät pois ja sisäinen sirkukseni saa soittaa taas miten lystää. Veikkaan että tästä tulee joko katastrofi tai menestys. Ehkä jopa molemmat yhtäaikaa.

Sheikki Ali Hassanina oleminen olisi huomattavasti helpompaa, kun minuna oleminen.

”She was savage, a fucking brute

Unfraid to fight for what she wanted

Brave enough to go to war for what she deserved”

 

Kevät. Valon ja kasvun aika.
Minulle taas hypomanian aika, jolloin mikään ei ole mahdotonta. Suorittaminen on pakonomaista ja energiavarat ehtymättömät.

Viime psykiatrin käynnillä ei oikein mitään uutta tullut esiin ja meno pään sisällä jatkuu samankaltaisena kuin tähänkin asti. Mainitsin kylläkin kevään tuomasta energiapiikistä ja levottomuudesta. Kevät on vaikuttanut mielialaani nostattavasti niin pitkään kun muistan. Lisääntyvä valonmäärä herättää jonkin ketjureaktion jolloin on pakko tehdä ja suorittaa. Psykiatri tiesi kertoa, että sitä kutsutaan hypomaniaksi.

Hypomania on manian sukulainen. Erotuksena näillä kahdella on se, että hypomania on lievempi. Siinä ei tule ylilyöntejä (esim. rahallista tuhlaamista tai muita suuruusharhaisia asioita) vaan realiteetin taju säilyy. Olo on hyvin energinen, intensiivinen ja paikoillaan olo on vaikeata. Jatkuva tarve suorittaa ja tehdä, nopeammin, tehokkaammin, paremmin, heti, nyt.

Psykiatrini halusi aloittaa minulle jo aikaisemmin määrätyiden ketipinoreiden lisäksi vielä pitkävaikutteisen 50mg ketipinorin, sillä hänestä pieni rauhoittuminen voisi olla hyvä juttu. Kerran tätä kokeilin mutta seuraava päivä tuntui kun olisin sumussa kahlannut. Huomasin myös että olin alkanut lihoamaan tasaisesti siitä kun ketipinori minulle ylipäätään aloitettiin, vaikka käyn 4x viikossa salilla kuntoilemassa ja syön terveellisesti. Myös hormonifinniä alkoi olemaan koko leukaraja ja kaula täynnä. Googlettamisen ja vertaistukiryhmässä kyselyn jälkeen totesin, että hyvin moni muukin ketipinorin käyttäjä on kokenut samaa. Päätin lopettaa kokonaan ketipinorit.

Olen nyt ollut noin viikon ilman ketipinoreita. Yöt ovat hirveitä (kuten arvata saattoikin), mutta muuten koen itseni enemmän tutuksi, ”omanlaisekseni”. Toisin sanoen oireiluni on vahvistunut, osat ovat enemmän esillä, olen äkkipikaisempi ja ailahtelevampi. Tuntuu että lääkityksen latistamat tunteet ovat saavuttaneet taas värinsä, huiput tuntuvat taas teräviltä. Se tuntuu hyvälle, mehukkaalle. Tuntuu että olen saanut takaisin sen jonkin, jonka olin kadottanut. Vähän kuin Peter Pan ja hänen varjonsa.

Hypomaniassa on hyvätkin puolensa, sillä silloin saan tehtyä päivässä vaikkapa kahden päivän asiat. Mitä nopeammin ja tehokkaammin teen, sitä enemmän saan tyydytystä ja jonka seurauksena tahti kiihtyy vielä entisestään. Tuntuu että olen pikajuoksija joka kisaa aikaa vastaan, kunnes poltan itseni loppuun.
Haravoin pihan, kannan puita, trimmaan koiran, teen ruokaa, tasoitan pihatietä, järjestelen puutarhavajan, suunnittelen tulevia istutuksia, siirrän pihakasveja eri paikkoihin, sisälle tullessani illalla imuroin, vaihdan lakanat, tiskaan ja viikkaan pyykit. Nälän tunnetta ei ole, vasta liian alhaalle pudonnut verensokeri ja sen tuoma huono olo saavat minut edes miettimään syömistä. Kello on 22 illalla, ja takana on 6 tuntia raskaita pihatöitä. Väsymys on olematon termi ja mieli huutaa lisää tekemistä. Mietin alanko pesemään ikkunoita, kunnes nukkumaan menossa oleva mieheni keskeyttää minut, katsoo kuin hullua ja kysyy ”voisitko jo rauhoittua”. Niin mitä se rauhoittuminen oikein olikaan?

Menen sänkyyn mutta nukkumatti on tehnyt oharit. Mieli käy kierroksilla. Näen asioita, kuulen omiani. Osat melskaavat ja jokainen haluaa eri asiaa. Kukaan meistä ei nuku. Nousen ja käyn keittiössä, liikun nopeasti ja ahdistun kun ei ole mitään mihin energiani purkaisin. Juon vettä ja menen takaisin pitkälleen vuoteeseen. Pidän silmiä kiinni väkisin sillä muuten ne tuijottaisivat pimeyteen, ja pelkään mitä siellä voisin nähdä. Silmäni suljettua alan edelleen näkemään näkyjä. Paljon värejä, eri kuvioita ja asioita. Paikat ja henkilöt vaihtuvat, elävät elokuvat rullaavat uskomatonta vauhtia. En nuku mutta en ole hereilläkään, tavallaan jumissa molempien välillä. Näyt tuntuvat hyvin todentuntuisilta, jopa ahdistavilta. Yhdessä kohtaa olin jossain metsämäisessä paikassa ja iso palmunlehti huitaisi kasvojani kohden, säpsähdin asiaa kehollani. Mieli ei tunnu väsyvän ollenkaan vaan ylikierroksilla olo jatkuu myös öiden aikaan. Aamulla muistin aivan kaikki näkyni hyvinkin yksityiskohtaisesti ja samalla näytin todella väsyneeltä, sillä en ollut saanut levättyä juuri ollenkaan jatkuvan ajatusvirran ja aistiärsykkeiden vuoksi.

Mutta tämän kaiken energisyyden  varjopuolella on myös paljon annettavaa, ei niinkään aurinkoista sellaista. Ketipinorin lopetuksen jälkeen ja hypomanian tuoman latauksen yhteissumma on aika kaksiteräinen miekka, molemmat ruokkivat toisiaan. Ärsyyntymiskynnykseni on olematon, impulsiivisuus saavuttaa uusia ulottuvuuksia, mieli muuttuu nanosekunneissa useita kertoja, olo on kaikkivoipa ja itsesuojeluvaisto himmentynyt. Väkivaltaisten mielikuvien määrä ja niihin liittyvä osa on enemmän äänessä. Menetän malttini ja rauhallisen olemukseni hyvin herkästi, jonka seurauksena tunnen kuinka raadollinen vihantunne pulppuaa sisälläni. Tunne on niin hyvä että sitä voisi jopa maiskutella. Hyde on hieman herännyt talvihorroksestaan.

Aikaisemmin kerroin tappelustani Varman kanssa uudelleenkoulutuksesta. Teimme sinne valituksen josta sain puhelinsoiton muutama päivä sitten. Valitukseni on myös hylätty. Väittivät että diagnostiikka on sekavaa ja päällekkäistä. Olivat miettineet myös onko diagnoosini keskeneräinen. Eivät nää minulla työttömyyden uhkaa ja olivat edelleen sitä mieltä, että voin palata mt- hoitajaksi. Tapetilla on isot ristiriidat vakuutuslääkäreiden ja minua hoitaneiden asiantuntijoiden kesken. Vai olisiko osuvampi sanoa, että vakuutuslääkärit ovat omasta mielestään jumalasta seuraavia ja voivat tehdä ihan mitä lystäävät leikkiessään hiekkalaatikolla lääkäreitä.

Eilen sain puhelinsoiton Varman ylilääkäriltä sillä olin jättänyt soittopyynnön. Tiedustelin että mitenkä he voivat olla siinä uskossa että minut voi turvallisesti päästää hoitamaan apua tarvitsevia potilaita, vaikka kaksi lääkäriä on todennut minut potilasturvallisuudelle uhaksi. Ylilääkärin vastaukset kaikkiin kysymyksiini olivat hyvin kohteliaita ja etikettimäisiä. Taitava puhumaan ympäripyöreästi vastaamatta oikeastaan yhtään mihinkään. Varma haluaa lähettää minut Meilahteen työkyvyntutkimuspoliklinikalle, sillä heidän mielestään olen lääketieteellisesti mielenkiintoinen tapaus. Samaa sanoi psykiatrinikin kun hänen vastaanotolla aloin käymään.

Hieman kyllä tuntuu siltä, että Varma kuvittelee minun heitä huijaavan ja vetävän heidän pussistaan etuja, vain omien taskujeni täytteeksi. Jos näin on asian laita, niin ovat kyllä väärässä. Suostuin  menemään työkyvyntutkimuspoliklinikalle ja tarkemmat ohjeet sinne menosta saan myöhemmin. Ennen käyntiä olen päättänyt lopettaa kaikki lääkkeeni ja näyttää kirjaimellisesti, mistä se kana pissii.

Jos Varma haluaa pelata, niin olen mukana. Pelin nimi on psykiatrinen pokeri jossa aktiivinen havainnointi, taktikointi, eri lopputulemien ennustaminen ja vastapelurin lukeminen ovat ratkaisevat tekijät voitossa.

Minun pelitaktiikka on ”all- in”.