Viime postauksestani on suhteellisen pitkä aika. Pahoittelut siitä. Aika on edennyt nopeampaa kuin mitä olen itse olen huomannut.

Juuri nyt istun sohvalla, olen keittänyt termariin kuumaa teetä jota on hyvä juoda sillä torppamme on hieman kylmä. Olin eilen ottanut patterit pois päältä kun oli lämmin päivä, mutta yöllä on ollut pakkasta joka kyllä tuntuu. Ilman villasukkia on aika kolea tallustaa vanhoja omakotoitalon lattioita. Keittämäni tee on pahaa sillä haudutin vihreän teeni liian kuumassa vedessä jonka vuoksi siitä tuli sen verran kitkerää, että ikenet tuppaavat vetäytyä. Tiesittekö, että veden lämpötila muuttaa oleellisesti teen makua, oli kyseessä musta, vihreä, oolong tai valkoinen tee. Teen ystävien kannattaa perehtyä lämpötila asioihin.

Viimeksi kerroin uudesta diagnoosistani masennuksesta, sekä siihen liittyvistä hoitokeinoista. Edelleen olen vain pillerilääkityksen käyttäjä ja annos on nostettu 50mg annokseen kerran päivässä.

Jos mietitään, onko lääkityksestä ollut apua? Siihen vastaaminen on hivenen hankalaa, ei kovin yksinkertaista. En voi myöntää, että siitä isoa apua olisi ollut, mutta sanotaanko, että sen avulla on elo täällä maanpäällä hieman siedettävämpää, ehkä lupaavampaa. Edelleen koen paljon ajatuksia kuolemasta ja menehtymiseen liittyvistä aiheista. Ne eivät ole enää niin intensiivisiä ja niiden  esiintyminen on hieman harventunut aikaisempaan verrattuna. Joten tavallaan lääkityksestä on ollut apua, mutta ongelma ei ole poistunut. Tokikaan tällä muutaman viikon vaikutusajalla ei ihmeitä voikkaan odottaa, sillä vaste yleensä trisyklisiin lääkkeisiin saavutetaan vasta lähempänä kuukauden käyttöä.

Ne ketkä ovat aikaisempia postauksiani lukeneet tietävät hankaluuksistani aikaisemman terapeutin kanssa. Kemiat eivät kohdanneet ja käyntien aikana asiat jäivät ilmaan roikkumaan eikä minkäänlaista suunnitelmallisuutta hoidon suhteen ollut. Ilmoitin kyseiselle terapeutille viikkoja kestäneen rohkeudenkeräämisen jälkeen ja  viimeisen käyntini yhteydessä, etten tule hänellä jatkossa käymään koska koin ettei käynneistä ollut minkäänlaista hyötyä. Hän hämmentyi ja myönsi olevansa pettynyt ratkaisuuni, jonka jälkeen puhumalla painosti varaamaan vielä yhden ajan jolloin voisimme keskustella tästä välillämme olevasta ”yhteistyö- ongelmasta”. Peruin myöhemmin kohteliaalla sähköpostilla tuon viimeisen ajan, sillä en ensialkuunkaan olisi halunnut sitä varata enkä nähnyt mitään järkeä mennä puhumaan, että miksi kemiamme eivät kohdanneet. Tuntui että terapeutti oli puoskari ja olisi halunnt vielä yhden tienestin itselleen käynnistäni. Oli aika löytää uusi ammattiauttaja jonka kanssa kemiat kohtaisivat, ja jolle olisi miellyttävämpää kertoa asioista.

Tutkin internetin ihmellisestä maailmasta naisterapeutteja sillä arvelin, että naiselle avautuminen olisi helpompaa kuin mieshenkilölle Olihan minulla miehistä lähstulkoon pelkkiä negaiivisia kokemuksia. Löysin erään terapeutin joka vaikutti kotisivujensa perusteella hyvin lupaavalta. Laitoin hänelle sähköpostia ja varasimme tutustumiskäynnin joka iloiseksi yllätyksekseni oli ilmainen.

Tutustumiskäynti sujui hyvin. Vastaanotto oli kotoisa, kodinomaisesti sisustettu neutraaleilla ja lämpimillä sävyillä. Jos ilmassa olisi ollut kahvin tai pullantuoksu niin olisin luullut olevani jonkun kotona enkä suinkaan vastaanotolla. Tulimme hyvin juttuun terapeutin kanssa. Puhuminen oli avoimempaa kuin edellisen kanssa. Isona plussana tällä terapeutilla oli hänen pitkä kokemus, koulutukset ja erikoistuminen DID:in hoitamiseen. Hän itse erikseen painotti että sivupersoona ja dissosiaatio on hänen intohimonsa omassa ammatissa, ja pitää johdonmukaisesta työskentelystä joka janallisesti etenee lapsuudesta eteempäin asiakkaan omien voimavarojen mukaan. Minullehan tämä sopi enemmän kun hyvin. Kerkeän hänellä juuri  ja juuri 3 vuotta käymään ennenkuin hän siirtyy eläkkeelle.

Ensimmäisellä käyntikerralla hän halusi tietää diagnoosini, lääkitykseni, nukkumisestani sekä mitkä asiat ovat minulle elämässä tärkeitä, ja mitä mieltä itse olen nykytilastani. Semmoinen karkea kartoitus että saa jotain osviittaa. Sitten juteltiin hieman osistani ja niiden luonteista, mikä triggeröi ja niin edelleen. Mihinkään ei pureuduttu heti liian syvällisesti kiinni, semmoista kevyttä pintaraapaisua vain. Seuraavaksi hän kysyi syvemmin seuraavan asias: koska viimeksi olen tuntenut jonkun sivupersoonani vaikuttaneen merkittävästi itsessäni? Hetken mietinnän jälkeen tuli mieleen tapaus edellisviikon lauantaipäivältä, kun olimme mieheni kanssa ajamassa Helsinkiin Savoy- teatteriin kuuntelemaan Devin Townsed- nimisen artistin akustista konserttia.

Kerroin että olimme ajamassa kohti Helsinkiä ja kuuntelimme samalla tämän esiintyjän musiikkia joka on, hmm… sanoisinko monimutkaista ja monitahoista. Artistilla itselläänhän on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja hän yrittää musiikissaan saada sisäisen maailmansa ja ajattelunsa esiin. Psykedeelistä proge rokkia parhaimmillaan. Pidän suuresti tämän herran musiikista, mutta en tiedä mikä mystinen katkaisija joissain kappaleissa on, joka saa oman sisäisen maailman helisemään ja depersonalisaatio tutkani heilumaan rajusti.

Minä ajoin autoa ja kaikki sujui aivan normaalisti kunnes yksi kappaleista toimi triggerinä ja samaisena aikana iski juurikin tämä depersonalisaatio vahvana. Keskittyminen heikentyi. Tuntui kun olisin ollut vedessä kellumassa, semmoinen kevyen painava olo vartalossa. Äänet ja sisäinen sekamelska voimistuivat ja keskittyminen silloiseen nykyhetkeen oli vaikeata. Hieroin toisella kädellä kasvojani ajoittain, puristin silmiäni kiinni ja pienesti ravistin päätäni. Piti alkaa hengittämään keskittyneesti ja puhaltamaan suunkautta ulos. Kurotin ja katsoin itseäni taustapeilistä, en tuntenut katsovan itseäni. Tässä vaiheessa totesin miehelleni, että nyt on hiukan hankalaa olla. Hän kysyi millä tavalla enkä saanut vastattua hänelle. En saanut sanaa ulos suustani.

”The way that you’ve found in your worry your fury

The way that you’ve found, it’s alright

Offer your light to the worst that you’re feeling

Offer your light to the ways that you’re feeling”

-Devin Townsend-

Seuraavaksi tuntui että joku osa tulee hyvin vahvana esiin. Olin hieman ymmälläni sillä en yhtään saanut kiinni kuka osistani tämä oli. En saanut siihen mitään muuta yhteyttä, kun että se yrittää nielaista minut. Kaikki ovat varmaankin kokeneet painajaisunen jossa putoaa yhä syvemmälle ja syvemmälle ja herää säpsähtäen semmoiseen järkyttävään putoamisen tunteeseen. Sellainen tunne oli hyvin intensiivisenä osan pyrkiessä pinnalle. Se todellakin halusi tupsahtaa kylään ja minä yritin parhaani mukaan sitä estää. Tunsin kuinka putosin hieman ja pääsin takaisin pinnalle kun oikein keskityin. Tätä jatkui noin minuutin verran joka tuntu pikemminkin tunnilta. Lopulta olin siinä pisteessä, että minun täytyi huutaa miehellenni (siis kirjaimellisesti huutaa), että ”ota se pois”. Hän katsoi minua juuri sillä ilmeellä, että ei  ymmärtänyt yhtään mikä on homman nimi. Lopulta löin itse mute- nappulan pohjaan ja sanoin painottavasti miehelleni, että ottaa sen musiikin pois. Tämän lauseen jäljeen hän laittoi soimaan agentsia ja hetken kuluttua sain maadoitettua itseni takaisin. Olin aivan näännyksissä tuosta välitapahtumasta. Ne ketkä eivät ole kokeneet mitään samanlaista eivät tiedä yhtään miten uuvuttavaa on tapella itsensä kanssa, osiensa kanssa.

Konsertti ei vaikuttanut samalla tavalla sillä se oli akustinen eikä musiikin melodia ollut niin monitahoista kuin muuten. Nautin kyllä keikasta. Devinillä on aivan mahtava ääni jota osaa käyttää todella taitavasti. Uskomaton artisti, ja erittäin aito. Vastaili faniensa kirjoittamiin kysymyksiin keikkansa lomassa ja oli aidosti kontaktissa yleisöön, ja tällä en tarkoita mitään väkinäistä ohjelmanumeroa joka kuuluu esitykseen.

Kevään tulo on herättänyt minussa energiaa, ja olen alkanut miettimään enemmän tulevaa. Jotenkin katsominen kuinka luonto herää uudelleen jäädyttävän talven jälkeen voimaannuttaa. Lisääntyvä valo saa sen aikaan. Se herättää kaikki. Myös sisäisen elämäniloni ja maniamaisuuteni.

Viimeaikoina olen miettinyt omaa identiteettiäni ja yrittänyt tehdä enemmän ja rohkeammin asioita yksin. Opetella olemaan itseni kanssa ja toimimaan osieni kanssa. Kävin eräs päivä uimahallissa ja olin itsestäni ylpeä kun uskalsin niin tehdä. Vaikkakin pukuhuoneessa tuntui niin ahdistavalta, että jo silmämääräisesti mittailin valitsemaani pukukaappia mahdollisena pakopaikkana. Mutta nautin kokemuksestani, paksusta vedestä, saunan lämmöstä ja hiljaisista kanssasaunojista.

Olen myös alkanut miettimään, kuinka voisin elää vähemmän muiden odotusten ja oletuksien kautta, ja elää juuri sellaista elämää mitä oikeasti haluaisin. Tämä aihe- alue on hyvin vaikea valloittaa sillä koko elämäni olen mukautunut ja muovautunut ympäristöni, odotusten ja oletusten mukaan siitä, millainen minun pitää olla. Muulla tavoin eläminen ahdistaa ja ennenkaikkea pelottaa. Edelleen ollaan elämän peruskysymyksen äärellä. Kuka minä aidosti olen, ja uskallanko olla jotain muuta? Mikä määrittelee ihmisen ytimen? Itseni ytimen?

Näitä on hyvä pohtia samalla, kun kevätauringossa tekee pihan haravointia, nauttii lintujen laulusta ja suunnittelee mitä vihanneksia tänävuonna kasvattaisi.

”Odottavan aika on pitkä”.

Tuo sanonta pitää ehdottomasti paikkansa, niin asiassa kuin asiassa. Hätäisyys kun kuuluu perusluontoomme mikä on aika ironista, ottaen huomioon että olemme hitaita hämäläisiä.

Kävin tuossa loppuviikosta tt- lääkärin ja psykiatrini juttusilla kertomassa Varman/ uudelleenkoulutuksen sotkusta, sekä siitä, että kela on hukkaillut B- lausuntoja ja hoitanut muutenkin oman tonttinsa vetelällä tyylillä. Vastaanottojen tapaamiset menivät hyvin ja sain painoitettua lääkäreitäni kirjoittamaan (toivonmukaan) sellaiset lausunnot, että Varman vakuutuslääkäri edes viitsii seuraavalla kerralla niitä lukea, koska viimeksi saamani kielteinen päätös tuli niin nopeasti bumerangina takasin, että hädintuskin olivat edes perehtyneet lausuntoihin. Työterveyslääkärini tilaa kaikki paperini keskussairaalasta jotta saadaan niistäkin enemmän pohjaa uutta B- lausuntoa varten. Psykiatrilleni kerroin siitä kuinka varman vakuutuslääkäri oli sitä mieltä, että voin jatkaa omalla alallani olemista. Hänkin piti sitä täysin absurdina väitteenä. Ihmekkös tuo.

Keskustelimme psykiatrin kanssa myös siitä, että menehtyminen ja kuolema ovat jollain tasolla ajatuksissa lähes päivittän. Ei ehkä kovinkaan aktiivisina tai konkereettisina tekoina, mutta erittäin mahdollisena vaihtoehtona jonka kanssa olen sujut. Tuntuu että katselen maailmaa vierailijan roolissa vielä viimeistä kertaa, jonka jälkeen olen valmis omaan vuorooni jättämään tämän maanpäällisen maailman.  Hetken juttelun jälkeen sain kuulla olevani vakavasti masentunut ja psykoottisin piirtein. Masennuksen myönnän, mutta en tiedä onko psykoottisuus oikea lisätermi siihen, vai onko kysymys vain DID oireistani. Mutta eiköhän psykiarti työnsä osaa.

Ne keille masennus ei ole tuttu sairautena niin avataan sitä hieman. Masennus luokitellaan usein oireiden mukaan joita ovat esimerkiksi;

-alakulo, uupumus, ärsyyntyneisyys

-nykyhetkellä/ tulevaisuudella ei ole merkitystä tai se vaikuttaa synkältä

-mielihyvän menetys, myös niistä asioista jotka aiemmin tuottivat sitä

-Itsekriittisyys ja itsensä  soimaaminen, tunne että on arvoton/merkityksetön

-kuolemiseen liittyvät ajatukset, itsensä suora/epäsuora vahingoittaminen

-keskittymis- ja aloitekyvyn heikkeneminen, motoristisia oireita kuten kömpelyys.

-harhaluulot/ aistiharhat

-muistin heikkeneminen,unihäiriöt kuten myös liikaunisuus

-liikatunteisuus tai tunnekylmys

-ruokahalun ja painon muutokset

Sitten on ne karkeat luokat joihin masennusoireet kohdennetaan esiintyvyyden ja oirekuvan kautta:

-kaamosmasennus

-dystymia

-lievä masennus

-keskivaikea masennus

-vaikea masennus

-psykoottinen masennus

Näiden tilojen syntyyn vaikuttavat monet erilaiset perinnölliset ja hankinnaiset tekijät, joiden osuus vaihtelee masennustiloissa riippuen ihmisestä. Masennusalttiutta voi lisätä biologinen alttius, synnynnäinen temperamentti ja kehityksen aikaisten kokemusten muovaama persoonallisuus, itsetunnon hauraus, kehityksen aikana sisäistetyt negatiiviset ajatusmallit ja ympäristön tekijät.

Muistan olleeni jo ala-aste iässä masentunut, ja varhaisteininä yritin jopa viillellä itseäni huoneessani olevilla saksilla tahtomatta kuitenkaan viiltää ranteitani auki. Ikäänkuin epäsuoraa avunpyytämistä. Yritin myös kokeilumielessä hirttäytyä kattolamppuuni, mutta siihen aikaan niissä oli sellainen haitarijohto jonka avulla lamppua pystyi laskemaan tai nostamaan. Lamppu vain laskeutui mukanani, mutta se ei silloin haitannut koska en halunnut kuolla. Muistan myös kokeilleeni kuinka korkealta puunoksalta voin tiputtautua maahan tappamatta itseäni.  Lähinnä siis kokeilin olisiko kuolema mahdollista toteuttaa. Leikin hippaa kuoleman kanssa epäsuorasti antaen siihen mahdollisuuden. Sairas ajattelutapa.

Koko elämä on tuntunut sellaiselta, että ei ole oikein voinut siitä hirveästi nauttia. Huolia ja vastoinkäymisiä on tullut tasaiseen tahtiin, joista eteempäin olen pyrkinyt hampaat irvessä- taktiikalla ja kovettamalla kuortani aina hieman paksummaksi. Teeskentelin itselleni, että kaikki on ok, tämmöistä se elämä vain on. En tiennyt paremmastakaan. Ikinä kukaan ei nähnyt/ älynnyt millaista myllerrystä sisälläni oli. Olin hyvä naamioimaan sen, jopa silloiselta parhaalta ystävältäni. Perheeni oli vain niin kylmä ja piittaamaton, etteivät joko osanneet reagoida käyttäytymiseeni, tai eivät edes piitanneet vaikka olisivatkin huomanneet.

Nyt ymmärrän ettei paksu kuori juurikaan ole suojannut tai ole ollut hyödyksi, se on vain tehnyt elämääni hieman siedettävämmäksi. Pieniä ilon hetkiä on kyllä mahtunut ja myös hyviä aikoja, mutta kaiken negatiivisen aallokon keskellä ne ovat jääneet aina vähemmistön puolelle. Ei riitä että sokeria on vain vähän peittämässä suolan makua, sillä se suola puskee siltikin esiin. Sokeria tarvittaisiin paljon enemmän kuin suolaa, jotta suolan maku peittyisi. Ymmärrätte varmaan tämän vertauskuvan.

Muistan joskus n.13 vuotiaana kuinka istuin huoneeni lattialla kuunnellen täysillä Him- yhtyettä. Samaistuin melankoliseen tunteeseen joka kappaleissa oli. Se oli silloin yksi suosikeistani, sillä musiikin täytyy kuvastaa omaa mielialaa. Silloinen mielialani oli synkkä ja kuolemiseen liittyvä. Olen jo hyvin nuoresta miettinyt kuolemista, tai sitä että kumpa en olisi ollut ikinä olemassa. Vielä nykypäivänäkin kuuntelen sellaista musiikkia, joka vastaa sisäistä maailmaani ja tunteitani parhaiten.

Musiikista onkin tullut minulle hyvä keino tuntea, ja päästää esiin sellaisia tunteita joihin en muuten saa oikein mitään kosketusta. Musiikissa on myös kääntöpuolensa. Se että pystyn purkautumaan sen avulla ja tuntemaan syvemmin, se myös triggeröi hirveästi osiani joka tarkoittaa, että kun kuunten musiikkia niin lähes aina pääni sisällä on useita mielipiteitä mitä pitäisi kuunnella, ja osat tulevat esiin riippuen siitä mitä soitan.

En muista koska viimeksi olisin itkenyt suruni pois. Se on vaikeata, siihen ei yksi osani anna lupaa vaan blokkaa tunteen täysin tulemalla itse esiin. Kun koko tunne on sullottuna jonnekkin hyvin hyvin syvälle, niin miten sen saa tuotua pinnalle?. Jos kuuntelen jotain kappaletta jonka melodia ja sanoitukset kuvastavat omaa elämääni, niin saan edes jonkinlaisen yhteyden siihen tunteeseen, joka on muuten kuin lentokoneen musta laatikko. Lähes mahdoton avata ja sisältää herkkäluotoista materiaalia jota kuka tahansa ei saa nähdä.

Itselleni psykiatri ehdotti että olisin osastojakson tarpeessa. Tavallaan voin hieman myöntää että idea ei täysin sysipaska ollut, mutta enhän minä vielä niin heikko ole mielestäni että häviäisin taistelun itseni kanssa ja tarvitsisin seinät ympärilleni hallitsemaan. Seuraavaksi ehdotettiin sähköhoitoa, kuulema hyvät hoitovasteet ja paljon käytetty hoitomuoto vaikeaan masennukseen. Ajatus nukutuksesta ja keinotekoisesti tuotetuista epileptisistä kohtauksista ei houkutellut, kieltäydyin mahdollisuudesta savustaa aivoni.

Tässä kohtaa psykiatri jo hieman tuskastui ja kysyin miksi en voi suostua tehokkaisiin hoitoihin, miksi pelkään tehokkaita ja hyväksi todettuja hoitoja, mutta en itse kuolemaa?. Vastasin että hoitojen jälkeen herää, kuleman jälkeen ei. Kerroin myös erään osani pakonomaisesta tarpeesta suunnitella itsemurhista jotenkin taiteellisempia, ei semmoisia ”tylsiä”. Psykiatri yritti saada minua realistisoitumaan kertomalla miltä hirttäytynyt ihminen näyttää. Ymmärrän täysin hyvin, ettei ihmisruumis ole kaunis millään muotoa, olinhan itsekkin monta ruumista nähnyt ja vaatettanut ammattini puolesta. Mutta silti tämä ”herrasmainen viikatemies” osani on sitämieltä, että jos päivänsä aikoo päättää, niin siitä voisi tehdä jollain tavalla uniikimpaa. En tiedä mikä kohtelias kuoleman picasso tämä osa yrittää olla.

Seuraavaksi puhuttiin litium- hoidosta joka on uusi mutta hyvin tehokas hoitomuoto myöskin. Sitä sai ennen myös täälä omalla asuinpaikkakunnallani, kunnes ylilääkärin pokka oli pettänyt ja tämä oli kieltänyt kyseisen hoidon antamisen. Nyt sitä saa lahdessa ainoastaan. Kun kysyin että millainen prosessi tämä litiumi on, että tarvitseeko minun ajaa lahteen hakemaan pilleri ja lähteä sen jälkeen kotiin?. Sain vastauksena että minun pitäisi olla osastola jossa tämä litium- lääke tiputetaan suoneen parin tunnin aikana ja seurannassa pitää olla sillä hallusinaatiota saattaa esiintyä. Tämän kuultuani päätin, että alkalimetallin syöttäminen letkua pitkin elimistööni ei myöskään kuulosta herkulliselta vaihtoehdolta. Viimeisenä ehdoituksena oli magneettihoito jossa aivokuoreeni kohdistettaisiin magneettinen kenttä, joka tekisi taikoja ja parantaisi masennuksesta. Voitte arvella että magneettihoidosta tuli mieleen että hoidon jälkeen olen kuin X-manin Charles Xavier metallisen kypäränsä kanssa. Ei jatkoon sekään ehdotus.

Teimme kompromissin ja aloitin trisyklisen masennuslääkkeen syönnin ja psykiatri tahtoo nähdä minut lähiaikoina uudelleen, sillä on huolissaan jaksamisestani. Tämä minun psykiatri on kuin taivaan lahja, pidän hänestä kovin. Hän jopa lupasi laskea taksaansa sen vuoksi että pystyn käymään hänellä useammin, kun työnantaja ei enää korvaa käyntejä (korvaa vain 3x vuodessa). Jouduin lyömään kättä päälle siitä, etten tee itsemurhaa kun en ottanut muita hoitoja vastaan kuin tämän perinteisen lääkkehoidon. Lupaus itsensä tappamatta jättämisestä oli helppo. Jos olen pystynyt olemaan 15 vuotta tappamatta itseäni vaikka ajatukset ovat käyneet sitä ahkerasti läpi, niin eiköhän viikkokin suju ongelmitta. Sovimme myös että jos tämä lääke ei auta yhtään, niin sitten mietin annanko mahdollisuuden litium- hoitoon.

Miehelleni en ole viimeajoista tai lääkärikäyntien sisällöistä  kertonut juuri mitään, sillä hänellä on omiakin murheita ja oli juuri isossa leikkauksessakin. En halua häntä enempää huolestuttaa. Olen jopa hieman löytänyt sitä kadonnutta positiivista asennetta tulevan suhteen takaisin, sillä toivon että uusilla b- lausunnoilla saan hyväksytyn päätöksen Varman uudelleenkoulutukseen. Tätä odotan malttamattomana ja on mukavaa, että on taas jotain mitä elämältään odottaa.

Mutta: ”odottavan aika on pitkä”