… eli miten minusta tuli suorittaja.

Yhtenä viime vuoden keskeisimmistä opeista havahduin siihen, ettei koko ajan ole pakko suorittaa, edetä ja saavuttaa. Mutta miten oikeastaan ajauduin tilanteeseen, jossa suorittaminen on ongelma?

Olin pienestä pitäen sellainen perinteinen kympin tyttö. On onnea ja etuoikeutta, että sain oppimiseen vaikuttavien geenien (mitä ne lienevätkään) ja ympäristön puolesta (kiitos äiti ja isä!) lottovoiton: Olen nopea oppimaan ja kiinnostunut monesta, ja ennen kaikkea saanut aina apua ja kannustusta siinä, mihin ikinä olenkaan pyrkinyt. Se on yhdistelmä, jolla pääsee nyky-yhteiskunnan mittarein hämmentävän helposti hämmentävän pitkälle.

Kympin tyttöjen kuvitellaan paahtavan kouluhommia hiki hatussa ja veren maku suussa. En kuitenkaan muista koskaan nähneeni kohtuuttomasti vaivaa koulun eteen. Peruskoulussa ennätin tehdä osan läksyistä jo tunnin aikana, ja yo-kirjoituksiin ja kauppikseen pääsykokeisiin lukemisesta muistan kahvihetket Ed Sheeranin kanssa ikkunasta lumista maisemaa tuijotellen – en pänttäämisen tuskaa tai vaikeutta. Rehellisyyden ja itsereflektion nimissä en osaa sanoa, olenko päässyt helpolla vain kuvittelenko vain päässeeni. Yhtä kaikki, suorittamisesta tuli jossain vaiheessa normi:

Ensin hain kymppejä, sitten laudatureita, ja seuraavaksi kauppakorkeakouluun. Mikään ei vaatinut kohtuuttomasti vaivaa, joten miksi olisin vaatinut itseltäni vähempää. Saavutus kun on suoritusten aatelia!

Kauppiksessa suorittamisen peikko luikahti hetkeksi takavasemmalle, kun säikähti ympäröivien supersuorittajien tasoa. Kauppakorkeakoulu kalskahtaa juuri sellaiselta valinnalta, jonne kympin tytöt ja pojat hakevat sen kummemmin sisintään ja todellisia unelmiaan tarkastelematta (ja joillekin mutta onneksi vain pienelle murto-osalle sellainen olikin). Minulle haave kauppiksesta oli kuitenkin nimenomaan pelastus suorittajalle tyypilliseltä harha-askeleelta: Vielä pitkään lukiossakin haaveilin lääkärin työstä ihan vain, koska se olisi ollut looginen jatkumo suoritusten ikuisessa sarjassa. Jossain vaiheessa lukiota kuitenkaan edes nopea oppiminen ja isän apu eivät auttaneet selviämään fysiikan ja kemian kursseista ilman aitoa motivaatiota. Samaan saumaan silloinen poikaystäväni oli hakemassa kauppakorkeaan ja tajusin, että psykologiasta kiinnostunut voi työllistyä vaikkapa markkinoinnin tai johtamisen alalla!  Lääkishaaveet jäivät sikseen.

Maisteriksi valmistuminen viime keväänä oli tähän astisista suorituksista (anteeksi, saavutuksista) suurin, eikä kahdenkymmenen vuoden yhtäjaksoisen opiskelun jälkeen ollut enää seuraavaa selkeää kiintopistettä horisontissa.

Ihan kovin kaukaa ei sopivia, seuraavia tavoitteita onneksi tarvinnut etsiä: Kyllähän vastavalmistuneella täytyy olla oman alan työ, mieluiten vakituinen paikka ja koulutusta vastaava palkka. Ei siis muuta kuin uraputkeen!

Hain viime vuonna yhteensä lähemmäs kymmentä työpaikkaa – useita aidosta kiinnostuksesta, mutta myös liian useita ihan vain päästäkseni elämässä jonnekin, minkä kuvittelin olevan eteenpäin. Lopulta suuntaan jos toiseen räpiköidessäni minua pyydettiin sanoittamaan, missä haluaisin aidosti olla vaikkapa viiden vuoden tähtäimellä ja miettimään, millaiset polut sinne voivat viedä.

Kun on kasvanut suorittajaksi, on vaikea olla haluamatta saavuttaa koko ajan enemmän: parempia arvosanoja, arvostetumpia tutkintoja, hienompia titteleitä, enemmän palkkaa. On ollut silmiä avaavaa tajuta, miten sosialisoituneita olemme suorittamisen normaaliuteen.

Urheilusta ja liike-elämästä tuttuja termejä ja lainalaisuuksia viljellään iloisesti kaikilla muillakin  elämän alueilla.  Olemme oppineet ja hyväksyneet suorittamisen normin koulun ja työpaikan areenoilla, mutta se ulottaa lonkeronsa sieltä myös sinne, minne vielä vähemmän kuuluisi: Suoritamme terveyttä, parisuhdetta, perheen perustamista, kaunista kotia. Suorittamiseen kyllästyttyämme suoritamme mindfulnessia.

Etenkin kaltaiseni kympin tytöt ja pojat ovat suorituskeskeisen maailmankuvamme riskiryhmää. Kun pärjää kohtuullisen vaivatta silloin, kun suorituksia ja saavutuksia mitataan arvosanoin, on helppoa mitata arvoaan samankaltaisin mittarein myös myöhemmin. Ei siis ole oikeastaan mikään ihme, että on helppo eksyä suorittamista ihannoivan yhteiskunnan kuplaan eikä edes yrittää etsiä muita hyvän elämän ja oman ihmisarvon mittareita. Niin minustakin tuli suorittaja.

Alkavan vuoden teemana on siis löytää suorittamisen rajoja, ja yrittää pysyä niiden oikealla puolella. On kohtuullisen helppoa määritellä elämänalueet, joille suorittaminen ei kuulu: koti, perhe ja ihmissuhteet. Astetta isomman haasteen edessä ollaan esimerkiksi liikunnan ja uran areenoilla, missä tietynlaiselle, terveelle kehitysorientaatiolle on paikkansa mielekästä arkea tavoitellessa. Siinäpä riittää työsarkaa tälle vuodelle, ehkä koko loppuelämälle.

Kuvat: Fab Lentz, Drew Beamer – Unsplash