Joskus on pakko vaikka väkisin repiä iloa pienistä – jopa mitättömän pienistä- asioista. Kaiken surun ja pahanmielen keskellä kyyneleet vaihtuvat hymyyn pelkästään sillä, että kuuntelee hyvän biisin, vaihtaa pirtsakat korvikset korviin tai soittaa äitille.

Eilen olin todella surullinen ehkä jopa vähän masentunut enkä tiennyt kenelle siitä puhua, kun mieheni on viikon reissussa. No soitin sitten kaverille, et voitaisko nähä. Käytiin kävelyllä ja hups, suru oli poissa.

Koko viikonloppu meni jossain tyhjiössä. Katselin elokuvia toisensa perään, nukuin pitkään, makoilin sohvalla ja mietin elämääni ja sen tyhjyyttä. En ikinä ennen ole niin kovasti nauttinut töissä olemisesta kuin tänään ja vielä maanantaina. 🙂

Tänään leikkasin nurmikkoa, niin löysin TOSI ison neliapilan. Ei lienee tarvii kertoa mitä tunteita se sai minussa heräämään.

Kiitos vaan siellä ylhäällä näistä ihanista elämää kantavista asioista, joita aina välillä meille annatte! Ja jos ette niitä meille anna, niin me otamme ne ihan itse, sillä eikös me olla jokainen oman onnemme seppiä ainakin jollain tasolla 🙂