Tänään on ollut edellisiä kurjempi päivä. Tai no, se on tietenkin suhteellista. Periaatteessa tänään oli monella tapaa ihan kivaa, mutta myös raastavampaa. Osasin arvata, että jossakin kohtaa sellaiset ajatukset kuin ”olenkohan nyt ihan oikeasti mokannut” ja ikävä nousevat pintaan.

Yksi suurimmista harmeista epämääräisen itsetuntemuksen kanssa on se, että ei oikein ole varma, mitä tuntee mistäkin asiasta. Tai että tunteeko ollenkaan. Ja että jos tunne vaihtuu, niin mistä se johtuu. Olenko itse puikoissa vai vaikuttavatko olosuhteet? Olen tässä asiassa aivan totaalisen hukassa. Siksi tekee mieli aina joko vähätellä tai suurennella tunteita, koska ei ole niistä varma.

Miten ihmiset tietävät, miltä heistä tuntuu? Mistä tietää, että rakastaa toista ihmistä? Niin kuin muulla kuin sellaisella kiintymyksellä? Vai että rakastaa, mutta ei vain tunnista sitä ”oikeaksi rakkaudeksi”, koska siitä on paisuteltu meidän kulttuurissamme jotenkin ihan tavoittamattoman voimakkaaksi kokemukseksi? Voisin ihan hyvin uskoa, että moni tunne ja ajatus ovat olleet kanssani jo vuosia, mutta en vain ole tunnistanut niitä, koska ne eivät ole vastanneet sitä kulttuurin tuotteista saamaani kuvaa.

Kävelin tänään noin kuusitoista kilometriä Helsingin poikki. Ajattelin, että se voisi selventää ajatuksia. Lisäksi oli hyvä olla ulkona, kun oli niin loistava sää. Tarvitsen myös liikuntaa ihan muidenkin kuin vain hermojen takia. Tarvitsen myös tekemistä. Vaikka käytännön puuhaa onkin uuden elämänvaiheen takia riittämiin, huomaan, etten oikein viihdy nykyisessä kodissani. Se ei enää tunnu kodilta, tai tuntuu, mutta ei kuitenkaan.

Mietin tänään kävellessäni, että on ristiriitaista, kuinka paljon toivon elämääni jotakin perheenkaltaista yksikköä, mutta kuinka samalla halveksin ja pyrin  pois perinteisistä elämänmalleista. (Vaikka no, ei niistä nyt ihan kauhean kauaksi ole vielä päästy.) Kuljeskellessani perheiden täyttämien lähiöiden läpi, toive siitä, että olisin jälleen lapsi ja jonkun toisen huolehdittavana oli vahvasti läsnä.

Miten ihminen voikin olla sisäisesti niin kahtalainen otus? Minä kun kuitenkin olen aika itsenäinen. Olen hoitanut urani alkuun, opinnot loppuun ja kohta ostan asunnon. Silti olen todella lapanen ja välttelen vastuun ottamista itsestäni. Nyt toki koetan muuttaa tilannetta, ja tästä johtuen olen uuden elämänvaiheen äärellä. En kestä töissä lankaan komentelua tai tekemisteni arvostelua, mutta en kuitenkaan ole valmis kantamaan vastuuta. Haluan elää omaa elämääni muiden siihen puuttumatta, mutta siitä huolimatta tarvitsen mahdollisuuden sukeltaa tietyn läheisen kainaloon ja selän taakse tarvittaessa. Olla itsenäinen, heikko, haavoittuvainen, voimakas, päättäväinen ja kuitenkin olematta koko ajan vastuussa ja puikoissa.

Ei tästä ota Erkkikään tolkkua.

Olen todellakin uuden äärellä. Päätin, että haluan ainakin yrittää päästä ajatuksiini käsiksi kirjoittamalla. Perinteiset päiväkirjat eivät ole hetkeen inspiroineet minua. Voisiko blogi toimia?

En halua julkaista ajatuksiani omalla nimelläni, siihen en ole valmis. Nimettömyyden takaa uskallan toivottavasti kirjoittaa sopivasti tajunnanvirtaa, tarvittaessa juuri niin dramaattista ja tekotaiteelliseltakin tuntuvaa tekstiä kuin vain haluan. Jos olisin itsenäni esillä, sensuroisin ja rajoittaisin itseäni liikaa.

Tarvitsen kanavan, jossa esitellä ja etsiä itseäni. On vielä epävarmaa, miten voi esitellä jotakin sellaista, jota samalla etsii. Tartun kuitenkin haasteeseen. Minulle on suotu mahdollisuus siihen, että voin omistaa ainakin kappaleen elämästäni omien halujani ja tarpeideni löytämiseen. Tai suotu ja suotu – itse sen otin juurikaan lupia kysymättä. Ja se voi olla joko elämäni paras tai huonoin päätös, tai sitten ihan vain sellaisten keskinkertaisten ratkaisujen jonon jatke.

Olen joskus ollut melko hyvä ilmaisemaan itseäni kirjoittamalla. Nyt kuitenkin tuo taito on ruostunut, jäänyt ajan alle. Toivon, että voin houkutella sen esiin kirjoittamalla taas. Ja löytää samalla niitä asioita, joista nautin; reflektoimalla kokemuksiani saada edes häivähdyksen verran varmuutta siitä, että olen menossa oikeaan – tai vastaavasti aivan väärään – suuntaan. Kaipaan joko varmuutta tai sitten kykyä sietää epävarmuutta. Tällä hetkellä minulla ei vaikuta olevan kumpaakaan.

Mitä ihmiset yleensä tekevät elämällään? Miten osa näyttää pääsevän niin helposti kaikkien vaatimusten ja velvollisuuksien ohi, kun taas jotkut rusentuvat, hiipuvat niiden alle? Miten löytää tasapaino oman tahdon täyttämisen ja muiden auttamisen väliltä? Mistä löytää voima tuntea omat tarpeensa, ilmaista ne ja kestää mahdollinen ymmärtämättömyys, paheksunta tai kivun tuottaminen muille?

Pelkään, että etsimällä omaa tahtoani rikon jotain hyvää ja kaunista lopullisesti. Sitä, että saavutan jotain sellaisella hinnalla, jota en olekaan valmis maksamaan. Sitä, että joskus vanhempana palaan ajassa taaksepäin ja huomaan, että juuri tuosta päätöksestä kaikki huono alkoi.

Toisaalta uskon, että on helpompaa olla muille parempi, kun on huolehtinut itsestään. Suojellut itseään katkeroitumiselta täyttämällä ne tärkeimmät tarpeet ja mieluiten myös muitakin. Ei pelkästään laittanut itselle happinaamaria ensin, vaan lisäksi harjannut hiukset, pessyt kasvot ja nukkunut hyvät yöunet. Ei muiden tarpeet omiensa edelle laittaminen lopulta ole hyväksi melkein kellekään. Ellei ole todella hyvä peittämään sitä, että on jatkuvasti itsensä hyljeksimä. Että sen henkilön, jonka tuntee parhaiten, tarpeet ovat toissijaisia muihin asioihin verrattuina.

Toivon, että voin tämän kokemuksen myötä olla itselleni parempi. Ja sitä kautta olla sitä myös muille. Että voisin tuntea olevani paremmin kartalla siitä, millaiset asiat tekevät minusta tasapainoisen. Jotta voisin kokeilla kaikenlaista rohkeammin, koska tiedän, että olen lopulta turvassa. Vähän niin kuin lapsi, joka kokeilee rajojaan, koska luottaa, että häntä rakastetaan kaikesta huolimatta. Haluan luottaa itseeni.

Aika diippeihin tunnelmiin tässä päästiin heti alkajaisiksi. Kiinnostavaa nähdä, pystynkö kirjoittamaan lisää ja voiko tämä blogi tarjota alustan tietynlaisen luomisvimman purkamiseksi. Voi olla, että en enää huomenna keksi mitään syytä jatkaa – mitä merkitystä oikeastaan millään on, jos siitä ei suoraan saa rahaa?

Toivottavasti ajattelen huomenna niin, että tämä blogi voi olla osa matkaani. Koska olen ehkä hukassa, mutta varmasti matkalla jonnekin.