Luopumisen vaikeutta
Eilen oli vihdoin mun viimeinen ”virallinen” työpäivä toimistolla. Tai kyllähän edelleen teen puolikasta viikkoa maaliskuun loppuun saakka ja ajatuksena olis mennä toimistolle kerran viikossa. Mutta täydet viikot on nyt siis saatettu loppuun ja luovuin myös mun työpöydästä meidän design assarin hyväksi. Pöytä oli toimiston parhaassa paikassa – kukaan ei näe näyttöä mutta näet paikalta KAIKEN mitä tapahtuu. Joten oli vaan reilua että tyyppi joka toimistolla eniten istuu saa maanantaina siirtyä huippuasemiin.
Omituista tosin on, että vaikka olen TODELLA odottanut tätä uramuutosta ja monta kuukautta jo miettinyt seuraavaa siirtoa sekä lähtöä stressaavasta duunista, olin kotimatkalla tosi surullinen. Jopa se 100km päivittäinen ajomatka joka on imenyt musta kaiken energian kahden vuoden ajan, tuntui jotenkin mukavalta. Ja mietin jopa että tätä tulee vähän ikävä. SIIS MITÄ??! Mikä ihmeellinen muutosvastarinta meikkikseen iski? Miksi luopuminen on aina niin vaikeaa, vaikka joka solu sinussa tietää että ratkaisu on oikea? Ihminen on omituinen eläin.
