Hyvä on, myönnän että jutun otsikko on TOTAALINEN insideläppä jota ei voi ymmärtää kukaan muu kuin yksi ystävä. Pahoittelut teille muille, kerron tarinan joskus toiste. Tämä tuli vaan mieleeni kun pohdin nykyistä tilannettani. Eli sitä kuinka palkkatyön loppuessa takki on totaalisen tyhjä. Viime viikolla oli viimeinen päivä duunissa joka aiheutti mulle lukemattomia unettomia öitä ja josta en useimpina päivinä todellakaan nauttinut. Työ oli todella hyvä valinta uran kannalta, kuuluisa ”once in a lifetime” mahdollisuus joka oli otettava koska ottamatta jättäminen olisi ollut ajattelematonta tulevaisuuden kannalta. Ja toki duunissa kaikenlaista opinkin. Muun muassa huomasin, että sitä todellakin kasvaa ihmisenä vasta kun on mukavuusalueensa ulkopuolella. Vuoden.Mitä tahansa tulevaisuus tuokaan tullessaan, vastuun kantaminen ja vaikeisiin tilanteisiin heittäytyminen tulee toivottavasti olemaan huomattavasti helpompaa. Ja vaikka kolme kuukautta olinkin jo puoliksi ulkona, oli tosi kummaa huomata miten väsynyt olin kun duunista lopullisesti luovuin. Ja vaikka olin odottanut  asiaa tapahtuvaksi, oli muutoksen huumassa ripaus alakuloa ja nostalgiaa. Kummasti sitä huomasi ehkä sittenkin ikävöivänsä työkavereita. Harmittaa kun pari projektia jäi kesken enkä koskaan näe niiden valmistuvan. Ja vaikka päällisin tunne on huojennus siitä että elämä jatkaa eteenpäin uusilla urilla ja ajatus tulevaisuudesta PYÖRYTTÄÄ koska kaikki on niin ihanan avoinna, pieni osa minusta silti suree luopumisen vaikeutta.

Mutta onwards an upwards kuten täällä nykyisessä kotimaassa sanotaan. Ja tarkoitus oli muuten kirjoittaa jostain aivan muusta. Kummallista miten ajatus viekään mukanaan.