Viime aikoina uutisvirtaa ovat hallinneet aiheet, jotka saavat helposti mielen raskaaksi. Puhutaan sodasta, talouden epävarmuudesta, työttömyydestä, velasta ja rahasta. Keskustelu pyörii numeroiden, kriisien ja uhkakuvien ympärillä. Ne ovat tärkeitä asioita, eikä niitä voi sivuuttaa. Silti olen huomannut miettiväni yhä useammin sitä, mitä keskustelusta puuttuu.

Pehmeät arvot ovat jääneet yllättävän hiljaisiksi. Ehkä juuri silloin, kun maailma tuntuu kovalta, meidän pitäisi pitää näistä arvoista entistä tiukemmin kiinni. Sillä juuri ne muodostavat sen perustan, jonka varassa hyvä elämä rakentuu.

Pehmeät arvot eivät ole merkki heikkoudesta. Päinvastoin. On rohkeutta pysähtyä kuuntelemaan toista ihmistä. On vahvuutta auttaa, vaikka itselläkin olisi taloudellisesti tiukkaa tai kiire. On viisautta valita ystävällisyys tilanteessa, jossa olisi helpompaa olla välinpitämätön tai töykeä. Arvot näkyvät harvoin suurina tekoina. Ne näkyvät pienissä arkisissa hetkissä.

Hymy kassajonossa. Kiitos ja ole hyvä. Naapurin tai työkaverin auttaminen. Ajan antaminen yksinäiselle läheiselle. Roskan nostaminen kotikadulta. Eläimille jätetty juoma hellepäivänä. Lapsen kuunteleminen ilman kiirettä. Vierailu ikääntyvän sukulaisen luona. Juuri nämä pienet teot rakentavat sellaista maailmaa, jossa meidän kaikkien on hieman parempi olla.

Luonto muistuttaa meitä siitä, että elämä ei ole vain kuluttamista tai jatkuvaa suorittamista. Metsässä ei kysytä palkkaa, asemaa tai sitä, kuinka tehokas olet ollut tällä viikolla. Siellä saa hengittää, rauhoittua ja muistaa olevansa osa jotain paljon itseään suurempaa. Kun ympärillä on epävarmuutta, metsä, meri tai lähipuisto voivat tarjota hetken, jolloin mieli saa levätä.

Myös lapset katsovat meitä aikuisia. He oppivat enemmän teoistamme kuin sanoistamme. Jos haluamme heidän kasvavan maailmaan, jossa ihmisistä välitetään, meidän täytyy näyttää se omassa arjessamme. Sama koskee sitä, miten kohtelemme vanhuksia, eläimiä ja niitä, joiden elämä on juuri nyt vaikeampaa kuin omamme. Jokainen kohtaaminen on mahdollisuus tehdä päivästä hieman parempi. Emme koskaan tiedä, millaista taakkaa toinen kantaa mukanaan. Ystävällinen sana tai lämmin katse voi olla paljon merkityksellisempi kuin osaamme kuvitella.

Pehmeistä arvoista pitäisi puhua enemmän. Ei siksi, että maailma unohtaisi talouden tai turvallisuuden, vaan siksi, ettei niiden rinnalla unohtuisi ihmisyys. Me emme voi yksin ratkaista maailman kriisejä. Mutta voimme päättää, millaisen jäljen jätämme omaan lähipiiriimme. Voimme valita ystävällisyyden, välittämisen, luonnon kunnioittamisen ja heikommista huolehtimisen joka päivä. Juuri nyt maailma ei tarvitse lisää kovuutta. Se tarvitsee enemmän ihmisiä, jotka uskaltavat olla lempeitä. Ja uskon, että jokainen meistä voi olla yksi heistä.

Terveisin: Anna

Alkukesässä on jotain erityistä. Olen saanut nauttia alkukesästä Turun Portsassa, jonka vehreillä pihoilla syreenit kukkivat lähes jokaisen puutalon pihassa. Syreeni onkin alueen nimikkokasvi, eikä ihme. Kukinnan aikaan koko kaupunginosa tuntuu täyttyvän pehmeästä tuoksusta ja alkavan kesän lupauksesta. Vanhat syreenipensaat kaartuvat aitojen yli ja kukkivat niin runsaasti, että niitä on vaikea ohittaa pysähtymättä hetkeksi nuuhkimaan.

Tyttäreni ja hänen kumppaninsa innostuivat laittamaan ensimmäistä omaa yhteistä pihaa. Heidän ystäviensä pihalla kasvoi syreeni, joka oli vuosien varrella tehnyt juurivesoja ympärilleen. He saivat ottaa mukaansa pienen syreenintaimen ja istuttivat sen pihan reunalle. Nyt se on vielä vaatimaton taimi. Ehkä vuosien päästä se kukkii yhtä runsaasti kuin emokasvinsa. Ajatus tuntuu jotenkin kauniilta. Uuden kodin pihassa kasvaa pala ystävien pihaa, yhteisiä muistoja ja tarina, joka jatkuu uudessa paikassa.

Juuri tällaiset hetket muistuttavat siitä, että parhaat lahjat eivät useinkaan tule kaupasta. Ne voivat olla syreenin taimi, raparperin alku, ylimääräinen tomaatintaimi tai huonekasvin pistokas. Ne voivat olla myös neuvo, apu, yhteinen kahvihetki tai aikaa kuunnella.

Pistokkaissa on jotain hyvin lohdullista. Yhdestä kasvista syntyy toinen ja siitä ehkä kolmas. Kasvu ei vähene jakamalla, vaan lisääntyy. Luonto näyttää meille jatkuvasti esimerkkiä runsaudesta. Se ei pidä kaikkea itsellään. Ajattelen, että sama pätee myös ihmisiin. Kun jaamme jotain omastamme, oli se sitten aikaa, osaamista, kasveja tai kannustusta, emme yleensä menetä mitään. Usein saamme itsekin enemmän kuin annoimme.

Kaikilla ei tietenkään ole omaa pihaa. Monelle meistä vihreys löytyy parvekkeelta tai ikkunalaudalta. Silti sama ilo on mahdollista kokea myös huonekasvien kanssa. Moni viherkasvi kasvattaa uusia versoja, jotka voi juurruttaa ja antaa eteenpäin. Ystävältä saatu pieni pistokas voi vuosien kuluessa kasvaa suureksi kasviksi ja muistuttaa antajastaan joka kerta, kun sitä kastelee.

Ehkä juuri siksi pidän pistokkaista niin paljon. Ne eivät ole vain kasveja. Ne ovat pieniä muistutuksia yhteydestä, jakamisesta ja siitä, että elämä kasvaa parhaiten silloin, kun hyvää laitetaan eteenpäin. Ja juuri nyt, syreenien tuoksuisessa alkukesässä, se tuntuu erityisen tärkeältä muistaa.

Kesäterveisin: Anna