Päiväkirja paljastaa, että mitään ei ole opittu.

Olen aina yrittänyt pitää päiväkirjaa, mutta olen todella huono siinä.

Kirjoitan silloin tällöin, kuukausien, joskus jopa vuosien välein, ja päiväkirjat vaihtuvat sitä mukaa kun kadotan edellisen. 

Uusinta päiväkirjaani aloin kirjoittamaan yli vuosi sitten, pidin sitä aina yöpöydälläni ja kirjoitin siihen säännöllisesti pitkiä tekstejä. Blogin aloittamisen myötä päiväkirja alkoi tuntua turhalta; miksi ihmeessä kirjoittaisin samat asiat kahteen kertaan? Lopulta päiväkirja jäi kirjahyllyyn pölyyntymään.

Eilen kaivoin sen uudestaan esiin, ja huomasin, kuinka kaukana se on blogin kirjoittamisesta. Päiväkirjaan voin kirjoittaa kaiken mitä päässäni liikkuu ilman minkäänlaista itsesensuuria. Päiväkirja on vain minua varten, sitä ei lue kukaan ulkopuolinen, ja siihen voin vuodattaa kaikki syvimmät tuntoni. Paitsi tietenkin kun kuolen ja lapseni lukevat ne kaikki, kuten Hiljaiset sillat -elokuvassa.

Yritin lukea vuosi sitten kirjoittamiani juttuja, mutta aika pian tuli stoppi. Mikä idiootti! Luin päiväkirjamerkinnän ekoista treffeistä erään pelkkää pahaa mieltä aiheuttaneen miehen kanssa, ja tajusin, että jo silloin näkyivät räiskyvän punaiset varoitusmerkit, joiden perusteella olisin kehottanut jokaista henkilöä perääntymään mahdollisimman nopeasti. No, olin sentään kirjoittanut näin: ”En tiedä onko tämä itsesuojeluvaisto vai järki vai kokemattomuus joka puhuu, mutta tekisi mieli vaan unohtaa koko tyyppi.” Rakas vuoden takainen minä, olisit vaan unohtanut. Sanoo itsesuojeluvaisto, järki ja kokemus.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Ajattelin tänään

Esimiesten vaikutus työviihtyvyyteen

Aloin hakemaan uutta työtä. Vaikka minun ei pitänyt, koska opiskelijana teen töitä hyvin vähän aiempaan verrattuna, ja ajattelin että kesään asti jaksaisin olla nykyisessä paikassa. Mutta niin se vaan on, että työilmapiirillä on valtava vaikutus henkiseen hyvinvointiin, ja olen koko talven huomannut stressaavani töihin menoa jo päiviä ennen seuraavaa vuoroa.

Aloin muistella taaksepäin entisiä työpaikkoja, ja miltä niissä tuntui. Olen kohdannut kaikenlaisia esimiehiä, ja oli työ sitten miten mukavaa tahansa, huonot esimiehet saavat vanhat negatiiviset tunteet pintaan heti kun alan heitä muistelemaan.

Olen huomannut yleiseksi sen, että nuoria työntekijöitä kohdellaan täysin eri tavalla kuin vanhempia. 19-vuotiaana ollessani osa-asikaisena toimistotyöntekijänä en saanut kunnollista perehdytystä, ja esimieheni piti päivittäin ahdistavia puhutteluja siitä kuinka huonosti olin asiat hoitanut. Jos pyysin joltain apua, jouduin puhutteluun siitä että kyllä minun pitäisi osata ja selvittää itse. Faksiakin piti osata käyttää ilman että kukaan sitä neuvoin, enkä ollut sellaista nähnyt koko elämäni aikana. Minun syykseni pistettiin sellaisetkin asiat, joiden kanssa itselläni ei ollut mitään tekemistä, ja minun oletettiin selviävän kokoaikaisen henkilön työmäärästä vaikka työtuntini olivat puolet pienemmät kuin edeltäjän. Vihasin jokaista päivää työpaikalla ja lähdettyäni olin onnellisempi työttömänä.

Seuraavalla työpaikalla en nähnyt esimiestäni juuri koskaan, vaan olin tekemisissä lähinnä perehdyttäjäni kanssa senkin jälkeen kun koeaika oli ohi. Perehdyttäjäni oli ilkeä kaikille uusille naispuolisille työntekijöille, äksyili jos hänelle puhui ja pisti tekemään kaikki inhottavimmat työt. Jos sai jonkun tehtävän valmiiksi ja kysyi mitä pitäisi tehdä seuraavaksi, hän tiuskaisi että pitäisi olla oma-aloitteinen eikä aina häiritä häntä. Jos taas sai työtehtävän tehtyä ja oma-aloitteisesti alkoi tehdä jotain muuta, juoksi hän perään ja melkeinpä huusi ettei saa alkaa ominpäin tehdä mitään.

Sen olen oppinut, että jos töistä puhuessa ulos tulee pelkkää valitusta, ja menettää yöunensa töitä stressaamalla, ja töistä lähtiessä on aina huonolla tuulella, on aika etsiä uutta paikkaa. Ja niin on nytkin, vaikka tuntuukin haikealta jättää työ josta itsessään pidän ja työkaverit joista on tullut ystäviä.

work.jpg

(kuva)

 

Onko muilla kokemuksia huonosta työilmapiiristä?

Suhteet Oma elämä Hyvä olo Työ