Noin sanoi minulle eräs tapailemani nainen. Ei meistä paria tullut, mutta mukavaa meillä kuitenkin oli. Mutta tosiaan, en ollut monia asioita ehkä edes niin ajatellut tuolta kannalta. Mietin vain että se on se tapa, jolla ihmiset yleensä toimivat. Näitä romanttisia asioita kuulemma olivat vaikkapa haluni pitää kädestä kiinni kävellessä tai autoa ajaessa. Tai sitten vaikkapa elokuvateatterissa, jos ei ihan tohtinut tai pystynyt toiseen nojailemaankaan. Tai sellaiset pienet asiat, kuten tapani kiinnittää huomiota tunnelmavalaistukseen jos istuttiin iltaa yhdessä. Kosketan myös paljon ja herkästi, joskaan en niinkään lähentelevässä mielessä, vaan enemmän sellaisena huomionosoituksena ja romanttisena eleenä. Tykkään myös suunnitella iltoja ennalta ja viettää kahdenkeskeistä aikaa esimerkiksi lähtemällä kahdestaan johonkin vähän kauemmas käymään tai mihin vain, missä pääsee vähän irtautumaan siitä arjesta ja keskittymään toisen seuraan. En kaipaa suhdetta saadakseni jonkun jakamaan vuokraa tai vuorottelemaan ruuanlaitossa.

Kaipaan suhdetta, jotta saan ikään kuin pakotien harmaasta arjesta. Arkisten asioiden sijaan voisin panostaa suhteeseen ja toiseen. Olla kuin kahden hengen supersankaritiimi, joka taistelee keskenään maailman harmautta ja kaltereita vastaan. Toki minustakaan ei aina tuohon ole. Haluan tehdä omia juttujani, vain olla ja levätä tai saada omaa tilaa. Mutta silti kaipaan paljon sellaista aikaa jossa oikeasti kehitetään ja huolletaan suhdetta sekä opitaan tuntemaan toista yhä vain paremmin. Ei vain sellaista, että tuo nyt on tuossa. 

No mutta niin, jäin taas autossa väsyttävän pitkällä työmatkallani lumisateessa porotellessa miettimään, millaisia romanttisia hetkiä tai asioita eniten kaipaan. Tai ehkä minkä olemassaoloa en enää edes muista. Siinä sitten muistin edellisenä iltana näkemäni elokuvan, jossa jokin pariskunta oli alasti poreammeessa ja keskusteli jostain ryöstökeikasta tai mistä sitten olikaan. Mutta oikeasti, tuo että toisen seurassa voi olla luontevasti alasti. Vaikkapa suihkussa, kylvyssä, saunassa tai yöuinnilla. Tai sitten ihan viltin tai peiton alla sarjaa katsomassa. Se voi olla eroottista, tai sitten vain sellaista läheisyyttä ja omana itsenään olemista. Siinä on minusta jotain kaunista, ja se on jotenkin vain niin kahdenkeskeistä. 

Automatkan myötä mietin myös niitä monia kertoja, kun on ollut menossa sen rakastamansa ihmisen kanssa johonkin. Vain me kaksi lähdössä vaikka mökille, kaupunkilomalle, matkalle… mihin vain. Se tunne kun tietää että koko reissu ollaan kahdestaan, meillä tulee olemaan kivaa ja nyt ollaan oikeasti menossa. Sellainen jännitys yhdistettynä turvallisuudentunteeseen. 

Ehkä kuitenkin eniten sitä, että ei tarvitse koskaan epäröidä, saako toista halata. Jos vaikka miettii tuota tapailuani Lapin työn kanssa. Monesti hän istuu sohvan toisessa nurkassa, eikä ole vain mitään riittävän sulavaa ja huomaamatonta keinoa livahtaa sinne viereen. Eikä edes tiedä, olisiko se soveliasta. Tai sekin, ettei tarvitse miettiä, voikohan tuota tänään nähdä vai onko viime tapaamisesta liian vähän aikaa. Se hetki, kun ei tarvitse enää epäröidä, pitääkö tuo minusta tarpeeksi.

Onhan näitä asioita vaikka kuinka. Miten vain tuntuu, ettei niiden suuruutta tajua silloin kun niitä itsellä on? Sitten kun ne ovat mennyttä, ne tuntuvat suorastaan saavuttamattomilta asioilta elämässä. 

Päätin sitten lopulta eläneeni kuplassa tarpeeksi pitkään, ja kysyin vihdoin tuolta Lapin tytöltä, onko tämä jatkunut tapailumme muuttanut hänen tunteitaan kenties mitenkään. Vastaus oli pitkä ja pohtiva, mutta pohjimmiltaan tiivistettävissä sanoiksi ”vähän, mutta ei tarpeeksi”. Jotenkin sitä on niin tottunut kuuntelemaan niitä kertomuksia siitä, kuinka olen mahdottoman ihana ihminen mutta planeetat eivät vain nyt osuneet kohdilleen, että väkisinkin se alkaa turhauttaa.

Mutta niin, eihän tämä millään tavalla yllätyksenä tullut. Epätietoisuuden tuoma ahdistus vain kasvoi omassa pienessä päänsisäisessä fantasiassani elämistä merkittävämmäksi tekijäksi. Iskua vähän kovensi se, että juuri ennen tätä vietimme toistaiseksi mukavimman yhteisen illan. Ehkä sen perusteella aloin jopa ajatella, että ehkei tulos olisikaan aivan ennalta selvä. Mutta niin, ihmissuhteissa tuntuu vallitsevan sama sääntö kuin nettimainonnassa – jos se vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, sitä se myös on.

Mutta niin, kun tämä vaihe on nyt saatu selätettyä, pääsee bloginikin taas palaamaan takaisin tähän alkuperäiseen sävyynsä. Oli sellainen haaste tänään töissä peitellä vitutusta ja näytellä iloista sekä kiinnostunutta muiden asioista, että pakostakin tänne on purettava hieman ajatuksiani. Äkkiä kuitenkin se vitutus laantuu ja tilalle tulee sellainen outo sekoitus katkeruutta ja surullisuutta. Vihaan katkeruutta, enkä haluaisi sitä itseeni. En halua löytää itseäni pisteestä, jossa yksin uskottelen itselleni, että parempi yksin kun kerran kukaan ei minua tarpeeksi osaa arvostaa. Elämää kohtaan kateroituminen näkyy ihmisillä kasvoista, ja pyrin viimeiseen asti siihen, ettei minulle käy niin. 

Omaa itsetuntoani suojelevien defenssien luomisen sijaan tunnun kuitenkin vajoavan tietynlaiseen itsesääliin tai epävarmuuteen omasta itsestäni. Tätä blogia lukemalla voisi päätellä minun olevan vaikka kuinka hyvää poikaystävämateriaalia. Ja siis, onhan se varmaan totta että keskimäärin harvempi mies käyttää näin paljon ajatusta ja energiaa vain varmistellakseen, että sen sopivan osuessa kohdalle osaisi itse olla se täydellisen huomioiva, ajattelevainen ja omistautuva poika/miesystävä. Mutta oikeasti, jos olisin jotenkin haluttu poikamies, tarvitsisiko minun pitää tällaista blogia? Tai ylipäätänsä käyttää aikaani tällaisten asioiden miettimiseen? Miksi tarvitsisi, jos minulla olisi aina tarjokkaita jonoksi asti tai minun olisi helppo tehdä vaikutus naisiin? Ehkä minä olen vain sellainen väliinputoaja.

Oikeasti aika ahdistavaa joutua ajattelemaan näin. Ja siis, onhan minulla suhteita ollut. Ihan sellaisten naisten kanssa, joilla todellakin olisi ollut varaa valita, mutta kiinnostuivat minusta. Pohjimmiltani saatan olla oikeasti jollekin kuitenkin aikamoinen löytö, vaikka keskimääräinen naispuolinen ei minussa hirveästi mitään näkisikään. Eivät liian pehmot ja kiltit miehet nyt koskaan ole mitään naismagneetteja olleetkaan. Mutta silti, ensi kesä on buukattu täyteen kavereiden hääkutsuista ja tiedän itse viettävän tulevia syntymäpäiviäni taas poikamiesboksissani yksin aloitellen. Pakosti sitä levoton mieli alkaa syytä jostain hakea. On pakko myös todeta, että ehkä teen vain jotain itse perustavanlaatuisesti väärin. Jotenkin turhauttavaa sekin, että parhaiten tunnun tehneen vaikutusta silloin, kun en ole ollut itse lainkaan kiinnostunut. Jotenkin sellainen välinpitämätön kohtelu, jossa annan ensin hieman huomiota mutta sitten vedän sen pois, on tuottanut paljon parempaa tulosta kuin aktiivinen panostaminen. Silti en mielelläni alkaisi esittää ylimielistä kusipäätä seuraavan kerran kun jonkun kiinnostavan kohtaan. 

En pidä oikein tämän postauksen sävystä, mutta piti nyt kuitenkin päästellä vähän höyryjä.