Kamalan ihana joutilaisuus

Meidän maailma on kai aika suorituskeskeinen. Aina pitäisi olla tuottamassa jotain, mieluiten taloudellista arvoa. Jos et ole tuottavana, niin tee nyt hyvä ihminen edes jotain järkevää itsesi ja perheesi eteen. Kun jäin työttömäksi jouluna, kävin läpi monenlaisia ajatuksia ja tunteita. Toisaalta jäin tavallaan äitiyslomalle jo silloin ja tunteet liittyivät osaltaan siihen. Työstä äitiyslomalle jäämiseen liittyy siihenkin yllätteän identiteettikriisi, mutta tuosta lisää joskus toiste. Tänään halusin kirjoittaa siitä, millaisia huomioita olen tehnyt työttömyydestä tai tällaisesta  joutilaisuudesta, nyt kun se ensimmäistä kertaa on kohdalleni osunut.

On tietenkin niin, että mun kohdalla työttömyys itsessään ei tunnu nyt läheskään samalta kuin monessa muussa tilanteessa. Hommani on nyt kasvattaa mahaa ja äitiysloman alkuun oli työsuhteen päättyessä noin 2 kuukautta. En siis ole joutunut työnhakumyllyyn ja ansiopäivärahat napsahtavat tilille ilman mitään mutinoita. Oli ihan selvää,etten lähde maha pystyssä työnhakuun, silti ajatus kahden kuukauden ”ylimääräisestä” minulle kuulumattomasta lomasta, ansaitsemattomasta laiskottelusta tuntui äärimmäisen syntiseltä. Tuntui myös äkkiä tosi tyhjältä, kun siihen asti olin identifioitunut vahvasti ammatin kautta. Kun on opiskellut generalistisia aloja, ja kaikista aloista vielä yleisimmän tason yhteiskuntatiedettä mitä vaan voi opiskella, ei ole mitään varsinaista ammatti-identiteettiä, jos ei ole töissä. Tiedättekö, työtön sairaanhoitaja (yhtä yleinen kuin yksisarvinen) on silti sairaanhoitaja.

Onhan tää oikeesti aika jees herätä aamuisin vasta sitten kun on levännyt tarpeeksi ja aurinko nousee.

Raskaus käy työstä

Tavallaan raskaana oleminen käykin välillä työstä. Tässä oloneuvoksena ollessa on kyllä tullut useamman kerran mieleen, että miten tehokkaita ne kuukautta tai kahta ennen laskettua aikaa töissä porskuttavat mahakkaat oikeasti on.. Ei millään pahalla, mutta itse en olisi, kun keskittymistä häiritsee äärimmäisen herkkä hajuaisti (esim. asiakastyössä erityisen hankalaa), epämääräinen kipuilu milloin mistäkin syystä, vessassa ramppaaminen, ilmavaivat, peräpukamat, liitoskivut, unettomuus, huimaus, raskausdiapetes ruokavalioineen ja mittauksineen, lihaskrampit ja rannekanavaoireyhtymä. Vain muutamia mainitakseni.

Mites vielä tämä raskausaivoiksikin kutsuttu tila, jossa raskaana olevasta tulee vaan välillä hetkellisesti ihan hemmetin tyhmä ja hidas. Eräänkin kerran ruokakaupassa ollessa en pystynyt mihinkään järkevään toimintaan ja vain haahuilin miehen perässä pitkin käytäviä. Tajusin kyllä jollain tasolla, ettei mun pitäisi tässä tilassa alkuunkaan edes liikkua julkisilla paikoilla. Mies oli samaa mieltä. Ilmiö on kuulemma olemassa juuri siksi, että odottajan olisi pakko hidastaa tahtia.

Sitten on vielä sekin, että suurin osa meistä ei enää lasketun ajan lähestyessä ole oikeasti yhtään kiinnostunut siitä työstä. Pitäisi pikkuhiljaa päästä valmistautumaan vauvan tuloon ja keskittymään synnytykseen. Se on ihan luonnollista ja sinne ajatukset harhailee työpäivän aikanakin. Eikä sitä tavallaan kuulu enää siihen työyhteisöönkään samalla tavalla, kun se ns. viimeinen päivä on tiedossa. Äitiyslomalle jäädään kuitenkin usein niin pitkäksi aikaa, että on enää ihan turha kiinnostua kahvihuoneen draamoista tai ensi kevään tyhypäivistä. Että siellä sitä sitten näytellään työntekoa ja esitetään kiinnostunutta parhaimmillaan pari kuukautta. Sanoisin ettei ihan ole ainesta kuukauden työntekijäksi. Korostan,että puhun tässä lähtökohtaisesti potentiaalisesta itsestäni, rinnakkaistodellisuudessa jossa vielä olisin töissä. Tosi kiva jos itse et ole tällainen vätys. Tosi kiva juttu hei!

Käytiin aamupäivällä koirien kanssa oikeella maaseudulla porukoiden luona.

Oikeus valittaa?

Ei. Sitä ei ole ja se on parempi hyväksyä. Kun saa nukkua niin pitkään ja niin monet päiväunet kuin huvittaa, ei ole oikeutta valittaa vauvan öisistä bileistä aiheutuvasta unettomuudesta. Toisaalta ei ole niin tarviskaan. Viimeksi eilen neuvolassa kysyivät vaivoista ja nukkumisesta. Vastasin, että jos olisin töissä, varmasti käyttäisin koko tunnin session valittamiseen, mutta kun en ole, niin ei tarvitse valittaa. Mulla on nyt myös ajankäytön puolesta  mahdollisuus pitää huolta itsestäni niin hyvin kuin vain suinkin. Eli kipujen ja vaivojen hoitoon on aikaa ja energiaa keskittyä. Voi joogata, rasvata, hengitellä, syödä optimaalisesti, liikkua tuntemusten mukaan ja levätä. Ja kappas, moniin vaivoihin löytyy apu. Ironista tässä on se, että juuri tällaista elämää kuvataan jossain raskautta käsittelevissä terveysoppaissa ja kirjoissa. Fakta on kuitenkin, ettei työssäkäyvä, edes esikoistaan odottava voi mitenkään ehtiä elämään noiden oppaiden mukaan, jos se käy lapsettomalle oloneuvoksellekin työstä.

Vapaus passivoi

Sitten sitä suunnittelee mitä kaikkea kauhean tehokasta tulee tehtyä, kunhan vaan on vapaata. Aluksi voi ollakkin tehokas. Ennen pitkään käy kuitenkin niin, että vapaus alkaa ahdistaa. Ei saakkaan itseään ylös sängystä. Syö aamupalaa puolitoista tuntia. Koirien ruokkiminen on yhtäkkiä ylitsepääsemätön ponnistus. Löytää itsensä keittiön pöydän äärestä istumasta, tuijottamasta tyhjyyteen ja stressaamasta omaa saamattomuuttaan. Tavallisesti hetki tyhjyyteen tuijottamista olisi arjen luksusta. Nyt siitä ei osaa nauttia, koska se tarkoittaa taas yhtä tehottomasti käytettyä hetkeä lisää. Esimerkki tältä aamulta: huomasin, että syke alkoi nousta, kun tajusin että olin selannut somea liian kauan, enkä enää ehdi sitä ja tätä enne kuin pitää taas tota ja tätä. Mitä ihmettä SÄ oikeen stressaat? Tuo piti sanoa siinä hetkessä itselle ihan ääneen, että meni jakeluun.

Hartioilla painavan velvollisuudentunteen lisäksi vapaudessa ahdistaa jatkuva valintojen tekeminen. Heti herättyä pitää alkaa päättää, miten päivä tulee tästä etenemään. Löysästi vai reippaasti? Mitä aion saada aikaan ja koska? Valintojen tekeminen on aivoille raskasta. Siksi me rakennetaan arkeen erilaisia rutiineja, käytäntöjä jotka  säästää meiltä valintojen tekemisen vaivan, kun tietyt asiat toistuu automaattisesti samanlaisina päivästä toiseen. Tähän loputtomaan valinnan vapauteenkin tottuisi varmaan ajan myötä ja alkaisi rakentaa niitä rutiineja ihan omaehtoisesti. Onneksi kohta se on vauva joka määrää niistä, niin ei tarvitse hetkeen miettiä.

Työttömänä ollessa aika kuluu jotenkin tosi eri tavalla. Yksi työläämpi häppeninki päivässä on ihan tarpeeksi, enempää ei tunnu ehtivän. Samassa ajassa missä ennen ehti tehdä 8 tuntia tehokkaasti töitä, ei nyt ehdi oiken muuta kuin siivota keittiön.Tekeminen hidastuu kun mitään päätöksiä ei ole pakko tehdä kiireessä ja kaikkeen voi keskittyä rauhassa. Kynnys aloittaa uutta hommaa, niinkin pientä kuin sängyn petaus, nousee välillä ihan kummallisen korkeaksi, koska on niin hirveästi aikaa miettiä mikä on tärkeää, mitä tekisi ja missä järjestyksessä.

Okei normi työttömällä, jonka niskaan hönkii työvoimaviranomainen, ei ehkä ole ihan samanlaista vapausdilemmaa kuin meikäläisellä. Luulen kuitenkin, että ymmärrän nyt jotain siitä, miltä tuntuu kun on liikaa aikaa. Miten se todellakin voi passivoida, ahdistaa ja aiheuttaa kelvottomuuden tunteita. Pitkään jatkuessaan jopa syrjäyttää.

Jäkälän peittämä puutarhatuoli ja tuo pajunoksista tehty äärettömyyden symboli tuolla vuosikymmenten haalistamalla seinällä. Kuvaa jotenkin aika hyvin tätä pysähtyneisyyden tunnelmaa mun elämässä tällä hetkellä. Arjen taidetta.

Vapaus inspiroi

Kyllähän tämä vapaus on toisinaan myös ihan mahtavaa. Kun on aikaa tylistyä, on tilaa ajatella ja siitä voi syntyä ideoita. Eli oikeastaan tämä on aika luova tila. Voisi olla ihan hyödyllistä ottaa ihan tietoisesti tämmöinen jakso elämässä silloin tällöin. Tarpeeksi pitkä pätkä joutilaisuutta, jotta ehtii oikeasti pysähtyä ajattelemaan, mitä sitä olikaan tekemässä. Tai mitä haluais tehdä seuraavaksi.

Tässä sitä huomaa, mihin kaikkeen ei ole aikaa normaalissa työelämärajessa. Edes lapsettomassa sellaisessa. On ihan turha ruoskia itseään jatkuvasti siitä, ettei liiku tarpeeksi, syö terveellisesti tai muuten tee jotain kunnollista tarpeeksi paljon. Jos töiden jälkeen sulla on päivässä vaikka viisi tuntia ”vapaa-aikaa”, niin siitä ainakin kaksi menee pakollisiin arjen askareisiin. Aika velho saa olla, että tuossa jäljelle jäävässä ajassa oikeasti ehtii tehdä ihan sen kaiken mitä nykyihmisen ”pitäisi” tehdä ja ehtisi vielä nukkumaan ennen puolta yötä. Oikeasti, nyt kun  todellakin ehdin tehdä sen kaiken ja huomaan, että siihen vaaditaan työttömyys, voin melko huoletta todeta tämän: Kukaan tässä maailmassa ei pysty täyttämään kaikkia meihin kohdistettuja vaatimuksia, tai vastaamaan niihin kaikkiin paineisiin, joita asetamme myös itse itsellemme. Jos se siltä jossain näyttää, se on todennäköisesti huolellisesti rakennettu somekulissi.

Johtopäätöksiä

  • En halua enää takaisin ”normaaliin arkeen”, haluan kokeilla (taas) jotain muuta. Kuka tietää, mitä haluan äitiysloman jälkeen, mutta just nyt ajattelen, etten halua enää jakaa mun päiviä työaikaan (kärsimys) ja vapaa-aikaan (hauskanpito), vaan elää ihan kokoajan sillä lailla kohtalaisesti viihtyen. Mulle on ollut tyypillistä se, että mukavakin työ muuttuu paskaksi, kun se alkaa tuntua kahlitsevalta. Tiettyihin kellonaikoihin ja tiettyyn paikkaan kahlitsevalta. Jospa kokeilisin päästä tästä eroon.
  • 8 tunnin työpäivä on naurettavan pitkä. Sitten joskus kun palaan työelämään, teen kaikkeni, etten siihen enää joudu.
  • En voi ehtiä tehdä kaikkea. Kukaan ei ehdi sekä treenata maratonille, tehdä ravintolatason päivällisiä, lukea klassikkokirjoja, leikkiä kehittäviä leikkejä lastensa kanssa ja pitää kotia täydellisessä järjestyksessä, hoitaa parisuhdetta ja ystävyyssuhteita SEKÄ käydä töissä. Piste. Aivan turha yrittää.
  • Sitä kaipaa elämäänsä rakennetta ja järjestystä. Liika vapaus passivoi. Saman tekee kuitenkin myös liika kiire ja aikatauluttaminen. Aivot tarvitsee lepoa ja pysähtyä voisi välillä muutenkin kuin pakosta, jo ennen eläkeikää, tai hautaa.
  • Ehkä tämä sirpaleinen pätkätyöelämä tarjoaakin meille mahdollisuuksia pysähtyä ja elää välillä muutamia kuukausia joutilaisuudessa, jos vaan annamme itsellemme siihen luvan. Työsuhteiden välissä tulee kuitenkin joskus olemaan taukoja. Täytyy vaan toivoa, ettei kapitalistin karvainen koura kyhää jotain uutta aktiivimallia ja vie tätäkin pientä iloa. Nimittäin lyhytkestoisen työttömyyden iloa.
Päivän (kuukauden) asu: pieruverkkarit ja villasukat

Lue myös:

Lukijalle, esittely

Äidiksi osa 1: Nallehaalari ja maailmantuska

INSTAGRAM/BLOGLOVIN/BLOGIT.FI

tyo-ja-raha ajattelin-tanaan mieli tyo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *