Äidiksi, osa 3: Maan pinta on kova
Minun ja tulevan akateemisen urani välinen ihastus alkoi rakoilla viimeistään, kun olin kirjoittanut gradua jo pitkälle toista vuotta. Siihen mennessä olin menestynyt opinnoissa erinomaisesti, joskaan en vaivattomasti. Maisterivaiheen opinnoissa jyvät erotellaan akanoista. Työskentelin opintojen ohella yhä enemmän ja opintojen vaatimustaso kasvoi. Opiskelu sujui edelleen hyvin, ei kuitenkaan erinomaisesti, ei vaikka kuinka yritin. Yliopistomaailman ja akateemisten työmarkkinoiden karu todellisuus alkavat valjeta sitä mukaa, mitä pidempään niissä kuvioissa pyörii. Tajuaa,tai ainakin alkaa näyttää siltä, että kunnollisia työpaikkoja ja yhteistyökuvioita on luvassa vain niille tuoreille maistereille, joilla on joitain poikkeuksellisia lahjoja ja jotka ovat monin tavoin erinomaisia. Muuten maisterin papereilla voi monta vuotta pyyhkiä pyllyä. Uskottavuutta ja kunnon työtilaisuuksia hankitaan ihan ruohonjuuritasolta kiipeämällä, työkokemuksella.
Hikke
Mitä tulee älykkyyteen ja lahjakkuuteen, normaalin käsite hämärtyy helposti yliopistolla. Ympärillä kun on päivittäin monenlaisia omalla tavallaan poikkeuksellisia tyyppejä: luovia neroja, matemaatikkoja, teoreetikkoja ja loogisen ajattelun mestareita, opiskelukavereilla on valokuvamuisteja ja huippuunsa hiottuja opiskelutekniikoita. Tai sitten jotain ihmeellistä silmää tarttua kulloinkin juuri oikeisiin muodikkaisiin ilmiöihin. Siinä alkaa väkisinkin realismi hiipiä idealistinkin puseroon. Gradun arvosana oli lopulta ihan hyvä (ei siis erinomainen), mikä oli pettymys, joskaan ei yllätys. Tässä kohtaa huomasin, että kunnianhimossani minusta oli tullut jotain mitä en ollut koskaan ennen ymmärtänyt tai arvostanut: hikke, arvosanoja tuijottava kympin tyttö. Olin myös kerännyt ympärilleni samanlaisia ja lisäksi vielä aika kilpailuhenkisiä opiskelukavereita. Kiritimme toisiamme läkähdyksiin. Hyvä ei enää riittänyt, piti olla jatkuvasti erinomainen. Sellainen en halunnut olla.
Realismi
En suhtautunut ammatilliseen tulevaisuuteeni enää optimistisesti, vaan olin tavoilleni uskollisena hukkumassa omaan realismiini, joka oli hiljalleen muuttunut pessimismiksi. Lapsellista, hölmöä, tiedän. Tämä kosketus maan pintaan auttoi kuitenkin ymmärtämään yhden asian. En ollutkaan niin erinomainen, kuin olin ehkä vahingossa ja huomaamattani alkanut kuvitella, ei tarvinnut olla, eikä minulla välttämättä ollutkaan mitään niin erityistä annettavaa, ettenkö olisi voinut hetkeksi poistua takavasemmalle, vaikkapa äitiyslomalle. Toisaalta kaikki se vuosia jatkunut täydellisyyden tavoittelu oli ollut väsyttävää. Ehkä tuli tarve tauolle ylipäätään, tiedä häntä. Joka tapauksessa, äkkiä työelämä ei enää tuntunutkaan niin tärkeältä. Lisäksi työuran kivinen tie alkoi näyttää niin pitkältä, että eiköhän siinä kerkiäisi kaikkea muutakin.
Kutkuttelu
Ajatus vauvasta alkoi tavallaan kutkutella mielessä. Tunne oli kuitenkin äärimmäisen ristiriitainen. Samalla tuttujen ja sukulaisten lapsiperhe-elämää seuratessa se näytti jotenkin todella vieraalta, ei olleenkaan omalta. Kauhutarinoita riitti, kukaan ei puhunut hyvistä puolista, vaikka tyhmempikin sen käsitti, että pakkohan niitäkin oli olla. Luopumiset tuntuivat ihan liian suurilta ja rajoittavuus ylitsepääsemättömältä. Kutkuttelu liittyi enemmän sellaisiin pinnallisiin pikkujuttuihin, kuten ”Minkäköhän näköinen se olisi.” tai ”Olisikohan hauska olla raskaana.” Meillä oli jo vuosia ollut ulkopuolisen silmin otollinen elämäntilanne perheen perustamiselle. Vieressä oleva avomieskin oli epäilemättä täysin kelvollinen isäehdokas. Olin vain vielä liian levoton, enkä osannut kuvitella itseäni äidiksi. Kaikki tuntemani äidit olivat niin…äitimäisiä. Minä en.
Tässä kohtaa alkoi ehkä pikkuhiljaa valkenemaan myös sellainen juttu, että kun on mennyt yliopistoon vasta kaksvitosena, ei valmistumisen jälkeen ehdi rakentaa mielenkiintoista ja palkitsevaa uraa ensin, ei oikeastaan välttämättä edes kunnolla kokeilla mitä haluaisi tehdä tai mihin olisi rahkeita. Jos valmistut siinä kolmenkympin korvilla, niin lisääntymistä on ruvettava vähintäänkin suunnittelemaan ja ura rakentuu sitten sen ehdoilla..Tai on rakentumatta. Tässä suhteessa olin moniin nuorempiin opiskelukavereihin verrattuna hiukan erilaisessa asemassa. Pähkinänkuoressa: tajusin siis biologisten rajoitteiden olemassaolon ja se oli ahdistavaa.
Elämäntilanne oli kuitenkin selvästi alkanut töniä minuakin kohti sitä ”sopivaa” hetkeä ja mielentilaa. Jotenkin karua myöntää että kipinä lisääntymiseen syttyi alkujaan työelämään ja suorittamiseen kyllästymisestä. Ei voi mitään, en rupea kaunistelemaan asiaa. Toivottavasti tuleva rakas lapseni ei pahastu jos sattuu joskus löytämään tämän jostain bittiavaruudesta.
Lue myös:
Äidiksi, osa 1: Nallehaalari ja maailmantuska
Äidiksi, osa 2: Totuus tulee humalaisen suusta