Jos sittenkin tarvitaan – Elämää vanhusten kanssa

Säästäväisyys on hyvä ominaisuus. Sitä voisin kieltämättä jossain määrin harrastaa. Mummolla on keittiön vanhassa astiakaapissa ainakin neljät riisiposliinin ohuet kahviastiastot. Niitä ei  nykyihminen pysty käyttämään. Ne pitää tiskata käsin. Niitä on käytetty vain suuremmissa juhlissa. Muistan, että yhdet hankittiin Ruotsista asti. Siellä ne ovat. Julkisivuremontin ja ikkunoiden vaihdon myötä kaappiin on tunkeutunut ohutta sementtipölyä iso kerros. Joka ikinen kuppi ja tassi on pestävä. Pakataan takaisin siten, että jokaisen välissä on pintaa säästävä pehmuke.

Eteisen ylähyllyllä on laatikoissa eri vuodenajan kenkiä varrellisia pakkassaappaita myöden. Niitä ei käytetä. Mutta niiden pitää olla varastossa. Kenkälaatikoiden alla on kaapissa tangolla huolellisesti säilöttynä turkki, tarkkaan katsottuna kaksi. Niitä ei käytetä. Joka kevät ne tuuletetaan parvekkeella ja varastoidaan takaisin.

Että jos vaikka minä tarvitsisin? En tarvitse. En turkkia enkä sitä paitsi varrellisia pakkassaappaitakaan.

En ole turkki-ihminen. Kerran lainasin. Se tapahtui, kun piti pukeutua hiukan paremmin. Tasavallan Presidentti myönsi minulle vuonna 2007 Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan ritarimerkin. Kieltämättä tuntui hyvältä. Etenkin ansiomerkki. Turkki kiristi hartioista.

Luopumisen tuska on käsin kosketeltava. Mitään ei voi laittaa pois. Hyvän ystävän neuvosta lopetin kysymykseni ”Eikö näitä voisi laittaa pois”. Se taitaa mummoa satuttaa. Kun en arvosta enkä ota käyttöön.

Ehdin poistaa sitten, kun sen aika on.

Itse kullakin on muuminsa, artekit  ja aallonvaasit. Säästäväisyys on hyvä ominaisuus. Mutta liika on liikaa. Kaappeja kannattaisi tyhjennellä aika ajoin.

Elämä on.

Terveisin EijaL