Ensimmäinen vuosi meni aika hyvin.  Säännöt omaksuttiin ja oltiin varovaisia. Kauppa- ja apteekkiasioinnit siirtyivät melko jouhevasti muiden hoidettaviksi.  Kun toisen vuoden alkuun päästiin, muutettiin julkisivuremppaa pakoon ja sijaisasuntoon on jotakuinkin totuttu. Järjestelmä on hyvä molemmin puolin. Lyhyt avustusmatka.

Mielenrauhaa kuitenkin vievät ilmiselvät tottelemattomuuden ilmentymät.

Kauppa-asiat – On sovittu, että mummo ja vaari eivät suorita itse kauppa- ja apteekkikäyntejä, sen paremmin kuin mitään muitakaan asiointeja. Mutta.

Käytännössä on havaittu, että vaari kävelyillään asioi kaupassa, saunaolut on saatava. Ja maito saattaa loppua. Epävarmaa on, onko maski käytössä. En usko. Vie lottorivin myös likeiseen R-kioskiin (ahdas ja täysi pakettejaan noutavia ihmisiä, a i n a ).

Autoilu – Auto on oman kodin tallissa, koska sille ei ole paikkaa sijaisasunnon pihalla. Eikä sitä kannata säilyttää katuparkissa, se on selvä. Näin ajamiseen lähdön kiusaus on minimoitu.Luulin.

Autoa käydään katsomassa tallissa päivittäin. Sitä käynnistetään ja sillä ajetaan pieniä lenkkejä, jotta akku ei menisi tyhjäksi. Luulen, että tätä on jatkunut jo pitempäänkin. Jopa niin, että autoa on pidetty tyhjäkäynnillä tallissa (onneksi on yhtiön iso talliluola).

Auto on tärkeä miehelle kuin miehelle, iästä riippumatta.

Lääkkeeksi pyysin velimiestä olemaan yhteydessä ja kertomaan, että järjestely ei tuollaisenaan pitkälle vie. Että minä voin parin-kolmen viikon välein ulkoiluttaa tuon auton. Ajan sillä 45 minuuttia vaikka mökille ja takaisin. Aina siellä on jotain tarkistamista. Myös vävymme on ollut puheissa saman kertoen.

Suuttumusta. Auto on tärkeä miehelle kuin miehelle, iästä riippumatta. -Ja sillä ajaminen on asia, joka pitäisi saada pois 90 veen päiväohjelmasta.

Asiointi rakennustyömaalla – On sovittu, että julkisivurempan kourissa olevassa omassa kodissa ei käydä arkisin eikä vasitenkaan virka-aikana. Postin ehtii hakea viikonlopulla. Kaikkia kontakteja pitää välttää. Syy rakennusalalla on ilmiselvä. Tämä on mennyt perille. Luulin.

Tuli ilmoitus, että  asunnon ovi pitää jättää ilman turvalukitusta, jotta prosessiin liittyvä verhokotelomittaus saadaan tehtyä. Asia selvä. Luulin. Edellisenä iltana lukko auki ja mittauspäivän illalla kiinni. Simppeliä. Mummo lisäksi toivoi, että mittaus tehtäisiin myös siihen huoneeseen, jossa ei koko ulkoseinää vaihdeta. Tulee siihenkin huoneeseen kunnollinen verhokotelo. Ihan ymmärrettävää, lupasin hoitaa viestin eteenpäin. Miten kävikään?

Vaari oli soittanut tiedotteessa olevalle yhteyshenkilölle ja sopinut menevänsä  paikan päälle, että se lisämittaus tehdään. Että muuten eivät osaa.

En muista missään elämäni vaiheessa käyttäneeni voimasanoja mummon ja vaarin läsnäollessa niin kuin tässä. Eivät kestä painatusta. Että juuri kun on sovittu, että sinne ei mennä, että juuri kun olen luvannut hoitaa tuon lisätyötilauksen. Että sinne ei mennä – ei – ei – ei.

Mitä sitten tapahtui?

Tein kirjallisen lisätyöpyynnön ja pyysin vahvistusta, että viesti on mennyt perille. Kuittaus tuli tunnin sisällä. Mitataan. Vein paperin mummolle ja vaarille. Pyysin lukemaan joka kerta, kun asia tulee puheeksi.  Samaan syssyyn kirjoitin yhden A4:n ”Korona-ajan säännöt” ja pyysin lukemaan joka aamu. Siinä on kirjattu asiointi-, maski- ja muut asiat auton ulkoilutusta myöden.

Auttaako?  Tuskin.

Vaari jaksaa jankuttaa, vaikka on mustaa valkoisella. Ei yksi korona miestä pysäytä.

Elämä on.

Terveisin EijaL