Siivouspäivä. Tiedätte varmasti, epäjärjestystä syntyy hyvin lyhyessä ajassa, vaikka taloudessa vain harvoin on enemmän kuin kaksi ihmistä yön yli. Olohuoneen sohvanurkkauksen pöytää peittää pino kirjoja, ainakin kaksi sanomalehteä, kudin- ja virkkuukoukkupussukka, tyttäreltä hänen lapsuudessaan saamani ompeluvarustepussukka ja kaikki neljä (luit oikein) kaukosäätimen tapaista vempainta, joilla hallitaan kodin TV/Areena/Netflix . Lisäksi ainakin yksi Ipad.

Päätän ottaa kuvan tyyliin ”ennen-jälkeen”. Mietin kuvakulman niin, että rumin kohta kotiamme ei tule näkyviin (= TV ja sen rinnalla jättiläiskokoinen äänentoistoon kotiprofessorin mieltymyksen mukaan hankittu komuutti).

Sitten teen normaalin viikkosiivouksen, imuroin, otan lattiat kostealla, pyyhin pölyt, poistan pöydältä liiat tavarat, pesen WC-tilan, tuuletan sohvatyynyt ja sohvalla sijaitsevan villaisen peitteen.

Löydän itseni pohtimasta, miten on mahdollista, että jollakin on kodissaan niin seesteistä.

Usein ihastellen ihmettelen niitä elegantteja ”mielenmaisemia”, joita aikauslehdet ja  blogit ovat pullollaan. Löydän itseni pohtimasta, miten on mahdollista, että jollakin on kodissaan niin seesteistä, värien ja järjestyksen harmonia sokaisee, pöydällä kaunis kukka-asetelma ja lisänä rinnalla lehtiaukeama kertomassa kiinnostuksesta sisustamiseen.

Päätin sitten stailata. Jos muutkin – kyllä meilläkin nyt alkoi siisti elämä.

Pöydän raivaamiseen ei  kauaa  mennyt. Tarvikkeet saattoi huiskaista sohvalle, jota ei kuvata. Kukan nyppäsen aiemmin saamastani kimpusta, maljakoksi kelpaa taloyhtiön löytöpisteestä   mukaan tarttunut pikkupurtilo. Eniten aikaa  vie valaistuksen säätäminen ja kuvakulman etsiminen. Ja sitten kuvaamaan. Käytin laiskuuttani  puhelinta. Järjestelmäkamera ja statiivi saivat olla ihan rauhassa vaatekaapin uumenissa. Vapiskoon, jos käsi ei kännykkää riittävän hyvin hallitse.

Kun on stailattu.

Kun esittelin uusinta olohuoneen pöytäkuviotani, oli tuomio selkeä. Kotiprofessori myönsi, että oli kaunista. Että harvoin on noin hyvin aseteltu hieno kirjakin esillä. Löytyi muuten pöydän kirjapinosta, upea muisto Anu Tuomisen Huomenna tänään on eilen -näyttelystä.

Mutta.

Että onko oikeasti tarkoitus, että me emme voi  elää normaalia elämää olohuoneessa? Että miten nyt voi juoda iltateen ja syödä lämpimiä juustovoileipiä tuossa samalla, kun katsoo TV:tä? Missä on ne tabletit, jotka suojaa pöytää?  Ne hankittiin vuosia sitten suojaamaan pöytää pikkupojilta – ja hyvin ovat toimineet pikkusisarenkin touhuissa.  Ja mitä tehdään, kun pikkusisar tulee ja haluaa istua sohvalla ja syödä siinä iltapalaansa (a i n a tipahtaa jogurttimyslisotkua niin sohvalle kuin pöydälle)?

Kotiprofessori on ihan oikeassa. Koska mummo ja vaari asuvat nyt meitä vastapäätä, minulla ei ole siinä asunnossa olevaa omaa askarteluhuonettani käytössä. Ja mehän elämme olohuoneessa. Ja minähän mm kudon olohuoneessa.

Kyllä elämän pitää voida näkyä.

Mitä tästä opin? Kaikella pitää olla paikkansa. Mikään pysyvä varasto ei olohuoneen pöytämme voi olla.

Mutta sen äärellä katsotaan TV:tä, kudotaan, juodaan iltateet niin kuin tähänkin asti.

Näillä eväin en taida mainostilaa ryhtyä myymään.

Elämä on.

Terveisin Eija L