Tiistai on toivoa täynnä. Vai oliko se torstai. Sillä ei nyt suuremmin ole väliä tässä katastrofissa. Nimittäin vaarin partavesi oli loppu. Sitä oli jahkattu ainakin kaksi viikkoa.Lupasin käydä hankkimassa, mutta apu ei kelvannut. Nimittäin kun ei vaari muistanut, minkä merkkistä tuo partavesi oli. Muistisairaus vie lähimuistia. Mutta hänen muistinsa (huonon) mukaan sitä saa Yliopistonkadun kemikalioliikkeestä, siinä hyllyllä hän on sen aina nähnyt ja ostanut.

Mitään kemikalioliikettä ole ollut ainakaan 10 ellei peräti 15 vuoteen ko kadulla ollut. Muistisairauteen liittyy  kummalla tavalla vanhojen asioiden muistaminen. Muistisairaus vie lähimuistia. Uudet asiat häviävät todella nopeasti.

Kävi sitten niin, että kun olin aamulla mummon terveydentilaa tarkistamassa, vaari tunki mukaan autoon ja sanoi tarvitsevansa kyydin  ko kemikaliokauppaan. Päätin mennä mukaan ihan ostoksille asti.

Kävelimme koko kadun eikä kauppaa löytynyt. Vein vaarin sitten halpistavaratalon partavesihyllylle, josta olisi saanut nostalgista tabacia ällisttävän halpaan hintaan. Mutta ei, se haisi. Että hänen partavetensä ei haissut.

Eipä tietenkään, se oli taatusti niin vanhaa, että oli hajut olivat haihtuneet kauan sitten. Siirryimme sitten luksustavarataloon (erona suurinpiirtein S-kirjaimen verran). Siellä kaiken maailman bossit maksoivat yli minunkin käsityskyvyn. Ystävällinen myyjä vei meidät sitten hiukan edullisempien osastolle. Siellä sama tabac kustasi ainakin viisinkertaisen verran. Vaari totesi tyylilleen uskollisena, että tämmöisiä paskoja hän ei maksa. Ääneen.

Häpesin.

Muistisairaus vie lähimuistia. Uudet asiat  häviävät todella nopeasti.

Lähdimme ulos autolle. Siinä samalla vaari tarkasteli koko Yliopistonkadun ihan uutena asiana, että tässä se liike oli. Kerroin ties kuinka monennen kerran, että sellaisia liikkeitä ei enää ole. Ai eikö? No sitten pitää olla ilman partavettä, kiukustuu. Samalla muistelee omia työvuosiaan, kun ohitamme ns Kestilän kulman. Että tuossakin talossa on monet työt tehty. Kertoo uskomattomalla tarkkuudella vanhoista asioista. Kohta sitten sanoo taas, että miten se nyt olikaan, missä se kemikalioliike on? Tässä se on ollut, ja hyllyssä oli sitä partavettä (joka ei haissut, kirjoittajan äänetön ja  pirullinen kommentti).

Kuskasin hänet joen rantaan kävelylenkin äärelle.

Tästä kaikesta voipuneena ajoin paikalliseen markettiin. Kotiprofessorin neuvojen mukaan löysin sen, jota vaari loppujen lopuksi oli tarkoittanut. Nivean joku parta balm, joka levitetään kasvoille parranajon jälkeen.

Ihan piruuttani ostin 5  euroa maksavan partaVEDEN ja ennakoin, mitä siitä vaari sanoisi. Että tommosta paskaa hän ei tarvitse.

No miten kävi?

Tuo partavoide (tai balm hienommasti sanottuna) oli  ihan oikea. Vaikka pullo oli kyllä erilainen… Ja se partavesi kirvoitti juuri ne vuorosanat, jotka ennustin. Että ei hän tommosta tarkoittanut, paskaa on ja haiseekin vielä. Että vie pois.

Paskatuote on nyt kuitenkin  kylpyhuoneen kaapissa, koska kieltäydyin sitä palauttamasta.

Sanottakoon nyt vielä, että minun päiväni heitti ihan täydet ympyrät, ja itselleni suunnitellut asiat siirtyivät huomiseen.

Muistisairauteen liittyy  kummalla tavalla vanhojen asioiden muistaminen. Muistisairaus vie lähimuistia. Uudet asiat  häviävät todella nopeasti. Ja se on todella raskasta.

Elämä on.

Terveisin EijaL

Lisää muistisairauksista Muistiliiton sivuilta.