En ollut ikinä kuullutkaan En ole koskaan….-seuraleikistä, kunnes törmäsin sen ideaan blogimaailmassa. Jos oikein näistä ymmärsin, voittaja on se, joka kertoo sellaisen ”En ole koskaan…” -jutun, jota kaikki muut ovat tehneet, nähneet tai kokeneet.
Asia vaati hieman perehtymistä. Tiedonhaku kertoikin periaatteet tarkemmin: Kyseessä on ns juomapeli. Kukin osallistujista sanoo vuorollaan asian, jota ei ole koskaan tehnyt aloittamalla lauseen ”En ole koskaan…”. Jos joku seurueesta on näin tehnyt, ottaa tämä henkilö huikan juomastaan. Jos kaikki ovat tehneet näin, paitsi siis asian esittänyt, ottavat he tuplahuikan. Mikäli kukaan ei ole näin tehnyt, ottaa asian esittänyt huikan juotavaa.
Että kuka tässä voittaa? Se, jolla pää ja ajatus pysyy selkeänä? Vai kuka? Oli niin tai näin, mietin millä asioilla peliin lähtisin. Löytyihän niitä muutamia.
En ole koskaan …
…tehnyt laskuvarjohyppyä. Enkä aio edes yrittää. Sama koskee benji-hyppyä.
…syönyt ostereita, en missään muodossa. Perusteita ei tarvita. Iljettää ajatus nielussa potkaisevasta elollisesta olennosta.
…nyplännyt pitsiä. Vaikka teen mieluusti käsitöitä, nypläys menee yli ymmärryksen. Ja sitä paitsi pitsit ovat niin lääst siison, lisäksi vaikeasti huolettavia esim lakanoissa (niitäkin on, anopin ja äidin lahjoina saatuja).
…sukeltanut sukelluslaitteen avulla.
…viljellyt mansikkaa.
…ollut putkassa.
En tiedä, miten pärjäisin, mutta viis siitä. Luulen, että en uskaltaisi peliin oikeasti ryhtyä. Siinä on vaarana , että huikkaa joutuisi ottamaan enemmän kuin pää kestäisi.
Juhlan tuntua oli riittämiin. Miinanraivaajaveteraanien palkitsemistilaisuus järjestettiin Turun Heikkilän kasarmilla viime sunnuntaina. Luvassa oli Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan Mitali. Etukäteen oli etsitty tumma puku, silitetty valkoinen paita ja pohdittu kravatti. Sekä mummo että vaari ovat aina olleet tarkkoja vaatetuksestaan.
Minunkin oli piipahdettava vaatekaapilla, sillä tilaisuus vaati arvonsa mukaisen pukeutumisen. Ei niin, etteikö vaatteita olisi kaapissa ollut, mutta se, mahtuiko päälle, olikin toinen asia.
Hienosti oltiin kahvipöydässä. Tässä tilaisuudessa minullakin oli mahdollisuus kantaa omaa kunniamerkkiäni. Suomen Valkoisen Ruusun Ritamerkki R (SVR R) myönnettiin minulle vuonna 2007.
Kaikki asiat oli huomioitu. Kahvitarjoilun aluksi meiltä ja muiltakin kysyttiin, josko haluaisimme, että meistä otettaisiin valokuva. Jo vain haluttiin ja niin tallentui omaan kännykkääni juhlava yhteispotretti.
Juhlatilaisuus on pieni, juhlijoiden ikään nähden sopivan lyhyt, silti arvokas ja kunnioittava. Havaintoni mukaan kaikilla palkituilla oli mukanaan saattaja. Nenäliinan käytöltä ei säästytty.
Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan Mitali näytti upealta näiden 14 valkohapsisen miehen rinnassa.
Merivoimien esikunnan esikuntapäällikkö Tuomas Tiilikainen puhui näille miinoja raivanneille miehille, kiitti ja lopuksi kiinnitti mitalin kunkin takinpieleen. Suomen Valkoisen Ruusun Ritarikunnan I luokan Mitali näytti upealta näiden 14 valkohapsisen miehen rinnassa.
Musiikkiesitys loi tilaisuuteen sopivaa tunnetta.
Veteraanit saivat istua koko seremonian ajan. Laivaston soittokunta juhlisti tilaisuutta.
Yksityiskohdat oli tarkoin mietitty
Kahvit oli katettu kauniisti. Pöytäjärjestyksessä oli paikat selkeästi merkattuna PALKITTU ja SAATTAJA. Ja mikä upeinta, palkitun vieressä istui joko nuori asevelvollinen tai esikunnan arvokasta henkilöstöä.
Kattaus oli valmisteltu huolella. Kauniit kukat oli tarkoin mietitty, värit isänmaalliset.
Mieleen jäi erityisesti nuorten asevelvollisten hieno käytös ja kyky keskustella.
Konjakkiakin sai, jos halusi. Vaari halusi.
Konjakki näytti maistuvan veteraaneille. Onneksi oli aika pieni annos.
Mieleen jäi erityisesti nuorten asevelvollisten hieno käytös ja kyky keskustella. Hienolla tavalla he puhelivat ja kyselivät palkittujen armeija-ajoista ja raivaustyöstä. Vaarin vieressä istunut nuori mies kertoi olevansa kuljetusmies (ihan samaa teki tyttärenpoika runsas vuosi sitten samassa paikassa). Tuli myös selväksi nykyisten miinanraivaajien olevan sulkeltajia.
Vastapäisen harmaahapsen vieressä istuva nuori oli lääkintämies. Juttua riitti silläkin puolella pöytää.
”Minun pappani kertoi, että heillä armeija-aikana puurokin oli niin sitkeää, että kun sen heitti kattoon, se jäi sinne kiinni. Onko se totta?”
Vastausta en kuullut, mutta hymy syttyi veteraanin kasvoille.
Näin hienolta se näyttää. Vaari oli laittamassa mitaliaan lipaston laatikoon, mutta ehdotin, että pitäisivät nyt olohuoneen pöydällä edes yhden illan. Ehkä jäisi pidemmäksi aikaa mieleen paremmin.
Miinanraivaajaveteraanit ovat mitalinsa ansainneet. Miinanraivaajaveteraanien palkitsemistilaisuus on yksi tämän kevään upeimpia kokemuksiani.
Asia vaati hieman perehtymistä. Tiedonhaku kertoikin periaatteet tarkemmin: Kyseessä on ns juomapeli. Kukin osallistujista sanoo vuorollaan asian, jota ei ole koskaan tehnyt aloittamalla lauseen ”En ole koskaan…”. Jos joku seurueesta on näin tehnyt, ottaa tämä henkilö huikan juomastaan. Jos kaikki ovat tehneet näin, paitsi siis asian esittänyt, ottavat he tuplahuikan. Mikäli kukaan ei ole näin tehnyt, ottaa asian esittänyt huikan juotavaa.
