Hetken vielä pieni
Lastenlapset yllättävät aina silloin tällöin. Lastenlasten kasvaminen on haikeaa. Pääsiäisen seutuun sijoittunut yökylä taitaa olla nyt viimeisin kerta, kun jäin hämmentyneen haikeuden valtaan. Kun pikkuneiti astui urheiluvermeissään autooni treeniensä jälkeen, katseeni jäi hänen käsiinsä, tarkemmin sanottua kynsiin. Ne olivat sanoisinko huikeat.
-Mitä ihmettä sinulla on?
-No tekokynnet!
-Ystävän kanssa laitettiin, meil on ihan samanlaiset. Sain lahjaksi, kun toivoin.
-No on kyllä hienot, mutta miten niillä pystyy mitään tekemään?
-Ihan hyvin pystyy. Tai no, iPhonen käyttäminen on kyllä hankalaa.
Puren hammasta ja lähdemme kohti mökkiä, jossa syödään nuotiolla ja nautitaan valoisuudesta.Mökillä on vielä luntakin. Tultiin illaksi kaupunkiin. Matkalla haettiin lauantaikarkit lähikaupasta.Samat karkit kuin aina. Mummolassa karkit laitetaan aina pieneen astiaan.
Kynsiä esiteltiin, kopulteltiin eri pintoja ja ihmeteltiin. Katseltiin Suurmestaria. Olikin hauska ohjelma, en ollut ennen katsonutkaan. Illalla nukkumaan mennessä sänkyyn haettiin kaikki ne 7 yökaveria, jotka on aina vieressä nukkuneet. Tärkein on iso Minni-Hiiri. Luettiin ja juteltiin. Kun valot sammutettiin, pieni käsi tuli olkapäälleni niin kuin aina on tullut. Silittelin. Niin kuin aina.
Kristallinkirkkaasti oivallan, että pian tämä pieni on iso. Se on haikeaa.
Elämä on.
Terveisin EijaL
