Orange is the new black

Joitakin vuosia sitten kun opiskelin, minulla oli pari hämeenlinnalaista opiskelukaveria. Heille minä olin stadilainen, hesalainen. He taas olivat minulle suomalaisen jääkiekkofaniuden ilmentymiä. Toinen osin ammatikseenkin pelannut. Kummatkin oranssilla sydämellä varustettuja.

Tuona keväänä taisi käydä niin, että HPK tippui peleistä jo aikaisessa vaiheessa. Löytyi uusi fanituksen kohde: pieni altavastaaja Lahden Pelicans. Lahteen oli myös helppo matkustaa. Pelit ja niiden seuraaminen saivat aivan uuden merkityksen, kun jotkut olivat ihan oikeasti innoissaan ja elivät vahvasti mukana. Minäkin innostuin hiukan, vaikka omat SM-liigan kultavuodet ajoittuivatkin Jokerien viimeisimpään mestaruusvuoteen 2002.

Tämä kaikki palaa mieleeni tänään, kun HPK kohtaa Kärpät Oulussa viimeisessä ratkaisevassa ottelussa. Omaan korvaan koko kauden on puhuttu vain siitä, minkä joukkueen Kärpät voittavat finaalisarjassa. Tänään kaikki on kuitenkin auki ja mahdollista. HPK:n viimeinen mestaruus on vuodelta 2006. Kärpät puolustaa omaansa viime vuodelta.

Olen kuullut huhuja, että toinen vanhoista ystävistäni on koristellut helsinkiläisen rappukäytävän oranssilla värillä. Hyvä niin. Elämässä pitää olla intohimoja ja fanituksen kohteita. Asioita, joihin ei suhtauduta välinpitämättömästi, vaan tunteella. Tänään kun kuuntelen ottelua radiosta (kts. aiempi postaus Kukkahattutäti), toivon syvästi ja aidosti HPK:n voittoa. Hämpton on voittonsa ansainnut.