Missä olit silloin kun
Tänään tehtiin historiaa. Naisten jääkiekon MM-turnauksen joka ikisessä finaaliottelussa ovat pelanneet USA ja Kanada. Vuonna 2019 on toisin. Mahdoton muuttui mahdolliseksi, kun Suomi selvitti tiensä huomiseen MM-finaaliin.
Jälkiviisastelu on turhaa ja ärsyttävää, mutta haluan silti muistuttaa, että itsehän uskoin tähän alusta alkaen. Siis siihen, että kovimmatkin voidaan kaataa. Joskus kisojen aikana saatetaan puhua niistä otteluista, jotka kannattaa hävitä. Tai siis niin, että jos kisoissa täytyy hävitä pelejä, ne kannattaa hävitä vaiheessa, jossa niillä ei ole väliä. Suomi hävisi alkulohkossa sekä USA:lle että Kanadalle. Työpaikan kahvipöydässä heitettiin kiven kovia arvioita siitä, kuinka taso vain yksinkertaisesti on liian kaukana. Ettei Suomen paukut riitä. Arvio oli väärä.
Lähdin kieltämättä itsekin peliin hiukan epäröivällä mielialalla. Pläräilin puhelinta ja luin lehteä. Ottelu oli ikään kuin taustalla. Mitä pidemmälle matsi eteni, sitä intensiivisemmin sitä seurasin. Ote ei herpaantunut. Ei minulla tai Suomen naisilla. Toisen erän 5-3 alivoiman hoitaminen ilman takaiskuja oli voimaannuttavaa ja symbolista. Siitäkin selvittiin. Lopussa en pystynyt katsomaan suoraan televisioruutuun. Peitin korvani ja siristelin silmiä. Montako sekuntia vielä? Käykö tässä kuitenkin niin kuin aina ennenkin? Kiekon mennessä Kanadan tyhjään verkkoon alkoivat ajatukset laukata. Tänä vuonna se sitten tapahtui.
Kylmät väreet kulkevat pitkin selkärankaa, kun miettii mitä juuri tapahtui. Ristiriitaista on ainoastaan se, että huomenna on yksi peli jäljellä. Tämä ei ollut vielä tässä. Kanadan kaataminen aloitti uuden aikakauden naisten jääkiekossa. Nyt tiedetään, että kaikki ovet ovat avoinna. Huomenna kello kahdeksan jälkeen saadaan selville paitsi Suomen valtion seuraavien vuosien suuntaviivat, niin myös naisten jääkiekon maailmanmestari. Tekisi mieli lähteä torille jo nyt, mutta odotetaan ensin huominen peli.