Naisten jääkiekon MM-kisat pelataan Espoossa 4.4 alkaen. Annan kisahurmoksen odottaa ja paneudun tärkeämpiin asioihin. Nimittäin niihin eläimiin, joilla eri joukkueita kutsutaan. Mistä tämä on saanut alkunsa? Miksi näin tehdään? Onko tästä jotain hyötyä ja kenelle?
Huuhkajat (lat. Bubo Bubo). Miesten jalkapallon maajoukkue. Olen jo aiemmin pohtinut tätä symboliikkaa. Huuhkajakoiraan soidinääni on kaksiosainen, syvä ja kuuluva ”UU-uh”. Kansanperinteessä lintu enteilee onnettomuutta. Taikauskoinen puoleni sanoisi, että se ei ole hyväksi miesten jalkapallon maajoukkueellemme. Realistinen puoleni sanoo, että Markun aikana tällä ei ole mitään väliä.
Helmipöllöt. Helmarit. Naisten jalkapallon maajoukkue. Täysi johdannainen miesten joukkueesta. Wikipedian mukaan helmipöllö luokiteltiin Suomessa vuonna 2010 silmälläpidettäväksi lajiksi, kun se aiemmin oli ollut elinvoimainen. Soidinääni on pehmeä puputus ”pu-pu-pu-pu”. Eivätkö nyt olisi voineet keksiä jotain rajumpaa? Kyse on kuitenkin aikuisista naisista pelaamassa jalkapalloa.
Leijonat. Miesten jääkiekon maajoukkue. Symboliikka menee luihin ja ytimiin. Suomen vaakuna, talvisota ja veteraanit. -95. Leijonat ei ole leikin asia. Siellä pelataan isänmaan ja kunnian puolesta. Paitsi Marjamäen aikana.
Naisleijonat. Naisten jääkiekon maajoukkue. Olisihan tähänkin joku voinut keksiä jotain vähän mielikuvituksellisempaa. Vain naispuolinen vastinpari miesten joukkueelle. Ei oma, ainutlaatuinen itsensä.
Susijengi. Koripallon miesten maajoukkue. Niillä on räppibiisi ja kaikkea. Suomessa susiin liittyy erityisesti itäisellä raja-alueella paljon negatiivisia konnotaatiota. Sudet halutaan tappaa. Ottamatta kantaa siihen, sanoisin silti, että susijengi on hyvä nimi usein altavastaajana olevalle joukkueelle. Jolkotetaan paikalle ja pelästytetään kaikki.
Mäkikotkat. Mäkihypyn miesten maajoukkue. Kotkista ei valitettavasti ole hetkeen ollut paljon puhuttavaa miesten huonon menestyksen vuoksi. Mielikuvissa tähän termiin liittyy ilmavirtaus, liito ja mitalit, ehkä vähän myös alkoholi ja pieleen mennyt verosuunnittelu. Kaikkea tätä saadaan odotella taas ensikauteen.
Onko näitä nimiä pakko keksiä? Ei ole. Luin tosin jostain, että esimerkiksi salibandymaajoukkueelle oli yritetty juurruttaa Herhiläiset-nimeä. Ei ole vielä tarttunut suuremman yleisön tietoisuuteen. Jos joukkue pärjää ilman nimeä, niin ei sitä hurmosta tarvitse tällöin symboliikasta turhaan hakea. Riittää, että voittaa. Ihan omana itsenään. Jotain hohtoa siinä silti on. Mieluummin puhun itsekin Leijonista kuin maajoukkueesta. Ainakin voiton hetkellä.
Kuka tästä hyötyy? Markkinointikoneisto. Joukkue. Yleisö. Media. On helppo myydä pehmolelupöllöjä ja -leijonia faneille. Helpompaa kuin jotain urheilutamineissa olevaa pehmoleluihmishahmoa. Susijengillä on sudet paidoissaan. Joukkueen yhteishenki lisääntyy, kun tiimillä on oma nimi. Nimeen liittyy ylpeyttä: kaikki eivät saa olla osana tätä eläinjoukkoa. Yleisön rakkaus syttyy, kun joukkue tulee helpommin lähestyttäväksi eläinhahmon kautta. Leijona ei enää merkitse afrikkalaista eläintä suomalaisille, vaan kaikkensa jäällä antavaa urheilijaa. Media rakentaa juttujaan sankaritarinoiden ja myyttien varaan. Hyvää polttoainetta ovat nämä linnut ja nisäkkäät. Eläin tuo mystiikan ja jonkun tavallisesta ihmisarjesta poikkeavan ulottuvuuden urheiluun. Ne eivät olleet miehiä, vaan leijonia. Ei naisia, vaan pöllöjä.
