Pääsin menneenä viikonloppuna todistamaan uudenlaista urheiluelämystä. Beerpongia. Monille varmasti tuttu. Itselleni ei niinkään. Näyttää helpolta. Ei ole sitä. Lyhyesti sanottuna kyseessä on laji, jossa yritetään heittää pingispalloja kuppeihin. Jos osuu, vastapuoli juo kupin tyhjäksi ja nostaa sen pois pöydältä. Voittaja on se, joka on saanut vastapuolen pöydän ensimmäisenä tyhjäksi.

Voisi ajatella, että kyseisen lajin seuraaminen on tylsää erityisesti silloin, jos ei ole juovuksissa. Näin ei ole. Kyseessä on äärimmäisen viihdyttävä peli. En tiedä voiko beerpongia kutsua urheiluksi, mutta suuren juhlan tuntua oli silti ilmassa. Paikalla oli ihmisiä, jotka olivat ottaneet osaa lajin kansainvälisiin turnauksiin. Sanomattakin selvää, että säännöt olivat tarkkoja ja ne otettiin tosissaan.

Sain seurata upeita suorituksia. Pomppuja, torjuntoja, epäonnistuneita pallon kahmaisuja. Jossain kohtaa toivoin, että olisin voinut katsoa tilanteita hidastuksella. Itse pelasin tasan yhden kerran. Edes vesiselvänä en saanut yhtään palloa vastapuolen kuppeihin. Keskityin, näin mielessäni kuinka heiton pitäisi mennä. Kävin läpi ranneliikkeen ja pelivälineen sijoittamisen. Sillä hetkellä, kun pallo irtosi käsistäni, tiesin että se meni päin helvettiä. ”Eiku!” Minä en vain osaa. Se täytyy nyt hyväksyä.

Jotkut ovat toista maata. Suurimman elämyksen sain seuratessani pikkusisaruksiani pelaamassa. He ovat tottuneet voittamaan. Sen näkee siitä itsevarmuudesta ja määrätietoisuudesta, jolla he suhtautuvat viihteelliseenkin pelaamiseen ja kisailuun. Se taktikoinnin ja tsemppauksen määrä. Se vastapuolen henkisen nujertamisen yritys ja uskomaton osaaminen ajoittaisesta humalatilasta huolimatta. Arvostan.

Mökkiviikonlopun seurauksena julistan itseni avoimeksi ja aidosti kaikkiruokaiseksi penkkiurheilijaksi. Niin paljon nimittäin nautin tämän oluen huuruisen pelin seuraamisesta. Nautinto ei ole lajista kiinni.