Arkielämän kilpailutilanteet

Olen ristiriitainen kilpailijaluonne. Ahdistun helposti, jos joudun ottamaan toisesta mittaa. Vedän oman suorituksen läskiksi. En kestä häviötä, jos olen oikeasti yrittänyt. Haluaisin, että kaikilla olisi kivaa. Toisaalta rakastan kilpailua. Sitä, että sydän pamppailee ja kädet hikoavat. Laitetaan kaikki peliin. Koskaan en voi luovuttaa. Ellei sitten jo alusta asti ole mennyt penkin alle.

Arkielämässä on kummallisia kilpailullisia hetkiä. Olen tahtomattani joutunut sellaisen eteen aamujunassa. Kuvitelkaa tämä: junan valot viistävät maata, kun se lähestyy asemaa. Samaan aikaan kaksi toisilleen tuntematonta naista valmistautuvat mittelöön. Kilpailuasetelmia otetaan raidetta lähestymällä. Katse on keskittynyt. Tavoite on selvänä mielessä. ”Haluan astua ensimmäisenä vainuun”. Yllättävä tilanne pakottaa uuteen taktiikkaan. Vaunusta on poistumassa porukkaa (mikse ne täällä haluavat pois, ei täällä edes ole mitään?!). Avautuvan oveneteen ahtautuminen ei tule toimimaan. Asemoituminen oven viereen tuottaa pettymyksen, kun vastustaja suhahtaa ulos poistuvan matkustajan vierestä sisään. Saatana! Hävisin tämän erän. Huomenna uudestaan.

Koiran kanssa ulkona. Koira kyyristyy asioilleen. Samaan aikaan tietä lähestyy toinen ulkoiluttaja. Ehdinkö korjata jätökset, ennen kuin eläimet kohtaavat ja syntyy nuuskimistilanne?

Kaupan kassajono. Ihmisten turhautuneet katseet ja pitkät uloshengitykset. Joutuu odottamaan yhden tuotteen kanssa, kun joku tekee koko viikon ostoksensa. Syntyy kuhinaa, kun myyjä lähestyy viereistä vielä kiinni olevaa kassaa. Avaako se sen. Uskaltaako jonosta liikkua. Jos sitä ei avata, niin joutuu uudestaan ihan hännille. Törkeyden huippu on se jonon viimeinen, joka kiilaa upouuden jonon ensimmäiseksi. Olisin itse tehnyt saman, jos olisin ollut riittävän vikkelä.

Kapeat rappuset. Edessä joku hitaampi kävelijä. Taktiikkana sujahtaa sivusta ohi heti, kun tulee tilaa. Vastaantulijat sekoittavat pakan. Ohi ei mahdu. Löntystelen portaat hitaasti ylös. Muiden mukana. Mihin tässä on mukamas kiire. Valmiissa maailmassa.

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään

Suomi on uusi maailmanmestari. Hei!

Salibandyn MM-finaali. Suomi vastaan Ruotsi. Sijaistoimintona jännittämiselle kudon kaulaliinaa kummipojalle joululahjaksi. Jännittää. Kudon kovempaa.

Kolmannessa erässä Suomi siirtyy pikamaaleilla 5-2 johtoon. Liian hyvää ollakseen totta. Kylmä hiki alkaa puskea päälle. Ruotsalaiset oikein odottavat tätä, jotta voivat kiriä ohi voittoon. Tulee kavennus rangaistuslaukauksella. Syke nousee. En uskalla katsoa peliä, vaan keskityn kutomiseen. Joka kerta kun Ruotsi saa pallon, olen varma, että sieltä tulee maali.

Suomi tekee osuman tyhjään maaliin. Tilanne 6-3. Peliaikaa jäljellä alle kaksi minuuttia. En vieläkään uskalla ajatella voittoa. Mitä vaan voi tapahtua. Mietin tätä vielä kymmenen sekuntia ennen pelin loppua. Kello soi ja homma on siinä.

Kyllä se vaan on aina niin kivaa, kun Suomi voittaa. Salibandyn kohdalla tulee aina miettineeksi, että kyseessä on pieni laji. Eihän sitä edes oikeastaan pelata kuin Suomessa, Ruotsissa, Sveitsissä ja Tšekissä. Se ei ole edes olympialaji. Ketä kiinnostaa.

Ei ei ei. Nyt aion iloita. Torilla tavataan. Ruotsi on lyöty kaksi kertaa peräkkäin juuri siinä pelissä, millä on merkitystä. On se upeaa.

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta