On tullut taas se aika vuodesta. Hiihtokausi on avattu. Ei toki omani, sillä hiihdin viimeksi noin 20 vuotta sitten. Hiihdon maailmancup on sen sijaan startattu Rukalla. Talvi on virallisesti saapunut, vaikka maa on vielä mustana.

Pari viime vuotta ovat tarjonneet suomalaisille hiihtoihmisille paljon iloa. Lahti 2001 ei ehkä koskaan unohdu, mutta enää ei tarvitse hävetä. Norjalaisilla on huulirasvagate ja meillä on nyt Lahti 2017. Se tasaa tilejä ainakin hiukan.

Sunnuntaina on paljon pelissä. Norjan Therese Johaug aloittaa kisakauden yli kahden vuoden dopingpannan jälkeen. Pikkumainen ja kaunainen ihminen sisälläni sanoo, että olisi kiva, jos Therese ei menestyisi. Kerran douppaaja aina douppaaja! Pyhimys ja oikeamielinen puoleni sanoo, että rangaistus on kärsitty ja säännöt ovat kaikille samat. Toivon Thereselle rehtiä ja hyvää kilpailua. Realistinen kolmas-persoonani (?!) pohtii, että kaikki hiihtäjät varmaan douppaavat. Toiset paremmin, toiset huonommin. Siis kuka unohtaa doping-kamat huoltoaseman vessaan? Eikö sitäkään voitu hoitaa kunnolla?

Iivolta ja Kristalta odotetaan paljon. Se on raskas taakka kantaa yksilölajissa. Erityisesti Iivolla tuntuu menneen hieman alavireisesti ainakin kauden alkukisoissa. Onneksi hiihtomaajoukkueesta löytyy muitakin, jotka varmasti mielellään ottavat menestyspaineita kantaakseen.

Hiihto tuo aina väistämättä mieleen mummolan ja kiikkustuolissa istuneen ukin. Hän jaksoi katsoa koko talvikauden ajan kaikki mahdolliset hiihdot niin maailmancupista kansallisiin kisoihin asti. Muistelen, että joskus kävimme myös yhdessä hiihtämässä. Yksi metsäretki jäi lähtemättömänä mieleen. Olin varmaan noin 10 vuoden ikäinen. Ukki meni edeltä. Edessä oli alamäki, jota ukki liu´utteli perinteiseen tyyliin varmalla otteella. Minulle se mäki tuli yllätyksenä. Muistan kun vain lähdin luisuun ja tajusin, etten voi pysäyttää vauhtia. Piti vain pysyä pystyssä. Oksat tarttuivat matkan varrella sauvoihin ja sukset lipsuivat uhkaavasti ladulta, samalla kun maisema vilisi silmien ohi. Kun pääsin alas ehjin nahoin, ukki katsoi minua sellainen pieni naurun virne kasvoillaan. Vaikka olin ärtynyt, alkoi minuakin naurattaa. Jatkoimme matkaa eteenpäin.