Paini on urheilua sen syvimmässä merkityksessä. Siinä on myös jotain perisuomalaista. Hikeä ja kyyneleitä. Iho ihoa vasten. Rajua ja raavasta vääntöä. Suo, kuokka ja Jussi  Petra.

Painia miettiessä kuulee historian havinan. Vanhat filmikelat ja menneiden vuosien kultamitalit. Pienet paikkakunnat, kyläkoulut ja jumppasalit. Matot ja lattiasta kuuluva nitinä. Ähinä ja kiroilu.

Petra Olli tuli suomalaisille tutuksi viimeistään 2016 Rion olympialaisten aikaan. Silloin oli nuorelle urheilijalle asetettu suuret odotukset sekä suomalaisten että oman tiimin toimesta. Petralla ei tuolloin kulkenut. Ratkaisevan, hävityn ottelun jälkeisessä haastattelussa ei kuultu korulauseita. Koko Suomi näki itseensä pettyneen urheilijan totaalisen surun ja murheen.

Kuusi minuuttia. 6. Ei ole kauaa. Luulisi, että sellainen ähellys olisi äkkiä ohi. Mikseivät ne ottele kauemmin? Petra Ollin MM-finaalin katsoneena ihmettelen, miten ihmeessä ne jaksavat vääntää niinkin kauan. Ja miten paljon voikaan kuudessa minuutissa tilanteet ja tunnelmat muuttua.

Petra näytti koko ottelun ajan täysin keskittyneeltä suoritukseen. Samaan aikaan hän oli myös ihminen totaalisen hermoromahduksen partaalla. Nainen, joka on ylittänyt rajan jo kauan aikaa sitten. Tuollaista tahtoa ja periksiantamattomuutta tarvitaan, jos halutaan menestyä. Nainen, joka ei luovuta. S*****a.