Yksi parhaimmista tv-ohjelmista tällä hetkellä on Villi kortti. Se on harvoja sarjoja, ehkä jopa ainoa, joita katsellessa nauran ääneen. Se on omassa lajissaan harvinaisen onnistunut kokonaisuus. Kerron teille nyt miksi.

Panelistit. Kaikilla on oma humoristinen näkökulmansa ja oma kommentointityylinsä. En tiedä millä kriteereillä porukkaa on valittu. Esimerkiksi Paula Noronen ei välttämättä ihan ensimmäisenä profiloidu urheiluihmisenä, vaikka hän suuri humoristi onkin. Toisaalta tällainen erilaisten ihmisten sekalainen kombinaatio on usein juuri se toimivin.

Ajankohtaisuus. Ei mitään vanhoja läppiä, vaan pysytään ajan tasalla ja ytimessä. Silloin (vanhoina hyvinä aikoina) kun Mestarien liiga näkyi vielä Ylenkin kanavilla, Villi kortti järjesti otteluetkoja. Niissä oli tiukkaa ja hyvää tykitystä ja pelkästään aiheesta.

Naljailu. Pieni kuittailu on perustavanlaatuinen osa suomalaista huumoria. Itse huomaan sortuvani naljailuun ajoittain liiankin usein (sori siitä). Villissä kortissa se toimii erityisesti toiston kautta (Kalle ja olympialaiset, Pilvi ja alkoholi, Riku, alemmuuskompleksi ja Akin ”epäonnistunut” ura jne). Hyvää settiä.

Ajoittainen huono huumori. On puujalkaa, on alapääjuttuja. Klassikoita. Minä lämpenen niille. Välillä on hyvä mennä ihan sieltä aidan matalimmasta päästä. Perusjutut on kuitenkin yleensä hyväksi testattuja. Lisäksi riittävän huono huumori rentouttaa usein myös vierailevat panelistit pistämään parastaan, kun he ymmärtävät, ettei juttujen nyt niin hyviä tarvitsekaan olla.

Urheilu edellä. Tämä on tärkeää. Siitä jäisi helposti kiinni, jos huomaisi, ettei urheilusta tiedetä mitään. Tässä ohjelmassa kaikki ovat tehneet kotiläksynsä. Intohimo lajiin näkyy erityisesti Mikko ”Tökä” Töyssyn ja Tommy Lindgrenin jutuissa.