Juoksin tänään 10km matkan juoksutapahtumassa. Tuntui kuin se olisi ollut pidempikin matka, mutta kyllä se oli vain kymppi. Aika oli joitakin sekunteja yli tunnin. Tuloksella ei kuitenkaan oikeastaan ole minulle merkitystä.

Olin harjoitellut huonosti ja vähän. Käynyt juoksemassa silloin tällöin ja juuri tasan niin kovaa, ettei tehnyt mieli lopettaa. Yhden ainoan kerran juoksin virallisesti yli kympin ja se matka oli pitkästyttävä. Jaloissa tuntui useita päiviä sen jälkeen.

Niin vaan minä kuitenkin tänään starttasin. En sinällään epäillyt omia kykyjäni, koska omaan kyllä ihan hyvän (”ihan ookoo”) peruskunnon. Pelkäsin kuitenkin, että minua alkaisi ketuttaa, jos juoksu tuntuisikin pahalta. Jos liian monta kanssajuoksijaa menisi ohi, mielessä alkaisi itää ajatus keskeyttämisestä. Mäkkärin kautta himaan ja niin edelleen.

Mutta ei. Niin vaan taivalsin eteenpäin. Se tuntui jopa hyvältä. Pari viimeistä kilometriä tuntui, kuin olisin kiitänyt. Ei se silti varmasti näyttänyt, mutta tuntemus on se mikä ratkaisee.

Noin seitsemän kilometrin kohdalla niin sanottu konkarijuoksija eli harmaa kettu ohitti minut. Hän jäi kuitenkin juoksemaan lähietäisyydelle. Jossain kohtaa ohitin hänet, mutta hän ei antanut periksi vaan jäi ikään kuin juoksemaan rinnalleni. Jokainen tietää ne tyypit, jotka esimerkiksi kävellessä eivät vaan suostu hidastamaan sitä pientä piirua, että heistä pääsisi kunniallisesti ohi. Tämä silver fox ei alistunut vaan pisti jalkaa toisen eteen.

Kun kahdeksan kilometriä oli täynnä, juostiin sellaista hyvin hapekasta ja varjoisaa metsäpolkua. Päätin, että nyt annan mennä ja niin tein. Kehäkettu jäi taakseni ja minä suorastaan lensin kohti loppusuoraa. Tästä juoksusta jäi niin hyvä fiilis, että saatan ehkä juosta jossain tapahtumassa joskus uudestaankin. Ei nyt ihan heti, mutta ehkä joskus kuitenkin.