Tämä penkkiurheilija urheilee myös oikeasti. Tätä voi olla vaikea uskoa, sillä penkkiurheilu näyttäytyy usein oikeaa urheilua vieroksuvien ihmisten harrastuksena. Omalla kohdalla tämä ei ole totta, vaan pidän ihan oikeasti liikunnasta. Omat liikuntatottumukset ovat kuitenkin aika tylsät ja perinteiset: kuntosali, jumppaaminen (joka kuulostaa aina epäilyttävältä ponnari heiluen tehtävältä toiminnalta) sekä lenkkeily.

Seuraavaksi käyn läpi historiaani erilaisten lajikokeilujen parissa. Monet näistä kokeiluista ovat päättyneet itkuun.

Baletti. En muista kuinka vanha olin. Ehkä jopa alle kouluikäinen. Äiti oli ilmoittanut minut satubalettiin. Muistan jumppasalimaisen tilan, jossa toisensa selkeästi entuudestaan tuntevat tyttölapset alkoivat reippaasti tanssimaan. Muistan, että minua ahdisti enkä halunnut osallistua touhuun. Emme enää menneet balettiin tämän jälkeen.

Hiihto. Hiihtoa en ehkä voi koskaan sanoa virallisesti aloittaneeni tai lopettaneeni. Lapsena muistan hiihtäneeni mummolassa ja siihen liittyy vain mukavia muistoja. Niitä olen aiemmissa kirjoituksissa sivunnutkin (esim. ampumahiihto tikanheitolla). Koulussa hiihto oli kuitenkin helvettiä. Muistan yhden ala-asteen talviaktiviteetin, jossa oli tarkoitus hiihtää läheinen peltoaukea ympäri kolme kertaa. Oma muistikuvani, joka toki voi olla vääristynyt, on se, että kaikki koulukaverini huijasivat. Sanoivat että ovat hiihtäneet kolme kertaa ympäri, vaikka kertoja oli vain yksi tai kaksi takana. Minä hiihdin kaikki kolme ja siksi olin viimeisten joukossa valmiina. Lisäksi sain isot ja kipeät rakkulat kantapäihini monoista. Itkin, kun pääsin kotiin.

Hip hop-tanssi. Pidin musiikista ja tykkäsin kotona tanssimisesta. Mikä siis voisi mennä pieleen. Tällä ajatuksella lähdin ystäväni innostamana kokeilemaan hip hop-tanssia tanssikouluun. Koreografiat mentiin tunnilla läpi minun kapasiteetilleni liian nopeasti. Ahdisti, kun en osannut ja pysynyt mukana. Hävettikin vähän. En mennyt enää uudestaan.

Kuntonyrkkeily. Tämä kokeilu tapahtui teini-iässä ja parhaan ystäväni kanssa. En tiedä mistä olimme siihen maailman aikaan tämän kurssin löytäneet. En nimittäin muista, että nettiä olisi vielä silloin aktiivisesti käytetty. Pasilassa oli kuntosali, jonka ryhmäliikuntatilassa kurssi pidettiin. En muista tarkalleen ottaen, että mikä siinä oli niin ikävää. Muistan kuitenkin olleeni huono ja ehkä liian hidas kyseiseen lajiin. Ystäväni oli parempi. Hän kuitenkin lojaalina ihmisenä kuunteli mielipiteitäni. Olimme ostaneet 10 kerran kortit kyseisille tunneille. Poltimme kortit kolmen käyntikerran jälkeen dramaattisella tavalla kolmen tulitikuilla ystäväni kotikerrostalon takapihalla. Emme menneet enää takaisin.

Lumilautailu. Tämä kokeilu ajoittui yläasteaikoihin ja Espoon Serenan mäkeen. Olin kinunnut äidiltä ja iskältä jo pitkään lautailutakkia lahjaksi, koska ajatuksena oli aloittaa lumilautailu suositun ystäväni tavoin. Ennen ostopäätöstä vanhempani kuitenkin toivoivat, että kävisin kokeilemassa kyseessä olevaa lajia. Ja minähän kävin. Varusteeni olivat huonoimmat mahdolliset. Farkut (kyllä, farkut) eikä pitkiä kalsareita. Palellutin jalkani pahasti kyseisenä päivänä. Lisäksi en pysynyt laudan päälle pystyssä ja sain elinikäisen trauman hiihtohissiä kohtaan, kun näin ystäväni tippuvan siitä ja valuvan hitaasti rinnettä pitkin alas. Muistan kaiken kulminoituneen siihen, kun taas yhden kaatumisen jälkeen istuin kylmissäni itkien rinteessä ja huusin ystävälleni, kuinka ”vihaan lautailua”. Tämäkin jäi siis kertakokeiluun.

Jooga. Joogaa harrastin ihan oikeasti melkein vuoden ajan. Siihen hurahdin. Rakastin myös ajatusta siitä, että MINÄ olen hurahtanut joogaan. Se oli silloin ja varmaan vieläkin erittäin trendikäs laji. Harrastus jäi, kun tajusin koko ajan mielessäni keksiväni tekosyitä sille, miksi en sinäkään päivänä voinut mennä joogaan. Oli parempi olla itselleen rehellinen ja lopettaa laji kertalaakista.

Juoksu. Olen aina halunnut olla juoksija. Juoksu on niin helppo laji. Varusteet päälle ja ulos. Harmi vaan, etten ikinä ole saanut juoksusta sellaista flow-tilaa päälle. Juoksu tuntuu aina jotenkin tuskaiselta ja vaikealta. Musiikin kuuntelu auttaa hiukan, mutta ei riittävästi. Huomaan silti ajattelevani koko ajan, että kuinka kauan vielä pitää jaksaa. Lisäksi olen saanut negatiivista palautetta hitaasta juoksutahdistani. Ostin kuukausi sitten uudet juoksukengät. En ole vielä tämän vuoden puolella käynyt lenkillä kertaakaan, mutta ihmisellä on hyvä olla tavoitteita.

Näin ylös kirjoitettuna historia näyttää synkemmältä kuin se onkaan. Sen voin sanoa, että tämän hetkinen liikuntafilosofiani tärkein viesti on tämä: liikunnan pitää tuntua mukavalta. En nyt tarkoita sellaista mukavuusalueella olevaa jalkojen ja käsien heiluttelua, vaan enemmänkin henkistä mielentilaa. Pyrin liikkumaan sellaisilla tavoilla, joista pidän. Tähän asti se on toiminut. Toki minusta ei ole tullut olympiatason urheilijaa. Onneksi niistä suorituksista voi nauttia ilman hikeä myös kotisohvalta.