En pidä Saksasta. Tai korjataanpas vähän. Penkkiurheilijana en pidä Saksasta. Saksa tuntuu olevan aina se maa, joka tulee takavasemmalta voittoon. Ei välttämättä edes niin takavasemmalta vaan aina ja odotetusti vaan. Voittaa kaiken. Tekee urheilusta tylsän. Jännitys loppuu siinä kohtaa, kun saksalaiset saapuvat paikalle.

Sitten tulivat nämä Pyeongchangin olympialaiset ja miesten jääkiekko. En varmaan ole ainoa, joka ajatteli, että nyt tulee Kanadalle ihan liian helppo tie finaaliin. Oikein surkuttelin sitä ja samalla tietysti myös mietin Suomen kohtaloa. Näin helpolla olisi olympiafinaali tarjolla.

Vaan ei ollut. Saksalaiset olivat oppineet pelaamaan. Ehkä ovat osanneet aina, mutta minun silmään se ei ole siltä näyttänyt. Ruotsi-voittoa saattoi vielä ajatella lapsuksena. Vähän sellainen Valko-Venäjä-tyyppinen työvahinko, joita sattuu meistä parhaimmillekin. Kaksi vahinkoa peräkkäin kertoo kuitenkin jostain muusta. Myös se tapa, jolla voitto tuli, ei ollut mitään sattumaa. Saksa jopa hallitsi sitä peliä. Viimeinen erä meni tiukaksi, mutta niinhän se tuollaisissa peleissä aina menee.

Nyt kotisohvan kyynikot miettivät kahta asiaa. Ensinnäkin: JOS kaikilla mailla olisi oikeasti käytössään kaikki parhaimmat pelaajat, niin Saksa ei kyllä silloin pelaisi olympiakullasta. Toiseksi: Suomi voitti Saksan 5-2 alkusarjan pelissä. Näillä asioissa ei ole mitään merkitystä. Nyt eletään tätä hetkeä. Tässä hetkessä Saksa pelaa olympialaisten finaalissa ja suomalaiset ovat varmaan jo matkalla kotiin.

Palataan vielä tuohon tekstin alkuun. En koskaan kannata Saksaa. Paitsi, että sunnuntaina tulen kannattamaan. Olisi se vaan hienoa, jos Saksa voittaisi.