Tili on avattu!
Mitalitili nimittäin. Wuhuu!!! Krista Pärmäkoski hiihti naisten yhdistelmähiihdossa olympiapronssia ja ainakin tämä penkkiurheilija on tyytyväinen suoritukseen. Mukana oli muun muassa pelottava Marit Björgen, joten mitalin saavuttaminen tuossa seurassa on upeaa.
Minulle hiihdon seuraaminen linkittyy lapsuuteen ja mummolaan. Siellä vietin aina hiihtolomat, jotka yleensä osuivat maastohiihdon arvokisojen ja olympialaisten aikaan. Ukki oli innokas urheilumies myös, joten kisoja jännitettiin aina yhdessä, joskus isommallakin porukalla. Telkkarihiihtojen jälkeen lähdin joskus itsekin sipaisemaan lähipellon ympäri parisen kierrosta. Korvissa kuului selostus ja pihaan tullessa nopeutin tahtia niin kuin maalisuoralle tullessa tehdään. Jos oli katsottu ampumahiihtoa, niin minäkin tein samanlaisen suorituksen. Hiihdin kierroksen, heitin tikkaa ja sitten uudestaan kierros. Tässä kohtaa on hyvä tunnustaa, että en edes muista, milloin olen viimeksi hiihtänyt. Vähän nolottaa.
Hiihdossa erityisesti nousuihin tiivistyy jotain suorituskyvyn ylittävää. Kotikatsomoon melkein kuulee kiihtyvän hengityksen ja pulssin nousun. Kaikilla tasainen tahti ja sitten joku kiihdyttää ja menee ohi. Jännitys on käsin kosketeltavaa. Samoin loppusuorat ja niissä tapahtuvat ratkaisut. Ramsau 1999. Miesten takaa-ajo. Mika Myllylä ja Norjan Thomas Alsgaard vastakkain maalisuoralla. Kuin ravihevoset. Hengitys höyryää, lumi pöllyää. Tuo kisa päättyi suomalaisittain tappioon, vaikka mm-hopea tuskin kenellekään myöhemmin tuntuu huonolta suoritukselta. Mutta se loppukiri ja taistelu. Vaikka tihein jännitys yleensä kestää vain noin 10 sekuntia, on se hetki silti kuin ikuisuus. Ai jai.
Mennään vielä hetkeksi asiaan. Eli Suomella on nyt yksi mitali kasassa. Mahtava alku! Katsomossa ollaan tyytyväisiä. Etukäteen ei oikein voinut tietää, että mitä odottaa, kun hiihtoa on koskenut kaikenlaiset spekulaatiot kunnon ajoituksesta ja sairasteluista. Vielä myöhemmin tänään on Kaisa Mäkäräisen vuoro ampumahiihdossa. Katsotaan mitä sieltä tulee.