Tili on avattu!

Mitalitili nimittäin. Wuhuu!!! Krista Pärmäkoski hiihti naisten yhdistelmähiihdossa olympiapronssia ja ainakin tämä penkkiurheilija on tyytyväinen suoritukseen. Mukana oli muun muassa pelottava Marit Björgen, joten mitalin saavuttaminen tuossa seurassa on upeaa.

Minulle hiihdon seuraaminen linkittyy lapsuuteen ja mummolaan. Siellä vietin aina hiihtolomat, jotka yleensä osuivat maastohiihdon arvokisojen ja olympialaisten aikaan. Ukki oli innokas urheilumies myös, joten kisoja jännitettiin aina yhdessä, joskus isommallakin porukalla. Telkkarihiihtojen jälkeen lähdin joskus itsekin sipaisemaan lähipellon ympäri parisen kierrosta. Korvissa kuului selostus ja pihaan tullessa nopeutin tahtia niin kuin maalisuoralle tullessa tehdään. Jos oli katsottu ampumahiihtoa, niin minäkin tein samanlaisen suorituksen. Hiihdin kierroksen, heitin tikkaa ja sitten uudestaan kierros. Tässä kohtaa on hyvä tunnustaa, että en edes muista, milloin olen viimeksi hiihtänyt. Vähän nolottaa.

Hiihdossa erityisesti nousuihin tiivistyy jotain suorituskyvyn ylittävää. Kotikatsomoon melkein kuulee kiihtyvän hengityksen ja pulssin nousun. Kaikilla tasainen tahti ja sitten joku kiihdyttää ja menee ohi. Jännitys on käsin kosketeltavaa. Samoin loppusuorat ja niissä tapahtuvat ratkaisut. Ramsau 1999. Miesten takaa-ajo. Mika Myllylä ja Norjan Thomas Alsgaard vastakkain maalisuoralla. Kuin ravihevoset. Hengitys höyryää, lumi pöllyää. Tuo kisa päättyi suomalaisittain tappioon, vaikka mm-hopea tuskin kenellekään myöhemmin tuntuu huonolta suoritukselta. Mutta se loppukiri ja taistelu. Vaikka tihein jännitys yleensä kestää vain noin 10 sekuntia, on se hetki silti kuin ikuisuus. Ai jai.

Mennään vielä hetkeksi asiaan. Eli Suomella on nyt yksi mitali kasassa. Mahtava alku! Katsomossa ollaan tyytyväisiä. Etukäteen ei oikein voinut tietää, että mitä odottaa, kun hiihtoa on koskenut kaikenlaiset spekulaatiot kunnon ajoituksesta ja sairasteluista. Vielä myöhemmin tänään on Kaisa Mäkäräisen vuoro ampumahiihdossa. Katsotaan mitä sieltä tulee. 

Hyvinvointi Mieli Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta

Pettymyksistä ja muistakin jutuista

Suomen sekanelinpelin curlingkaksikko on neljän tappion jälkeen ulkona jatkopeleistä, vaikka kisojen avajaisia ei ole edes vielä vietetty. Miten nyt näin? Olisin toivonut uusintaa vuoden 2006 Torinon curling-nostatuksesta, mutta sellaista ei ole luvassa. 

 

Tämä ei ole penkkiurheilijalle ylitsepääsemätön kolaus, koska kuten sanottua, kisoja on vielä jäljellä. Yksittäiselle urheilijalle kyseessä voi kuitenkin olla vuosien työn ja harjoittelun kulminaatio, joka romuttuu 24h ajassa (pikamatkoilla vielä nopeammin). En ole itse urheillut koskaan kilpaa, joten en voi tietää miltä pettymys tuntuu. Olen jopa tavallaan pelännyt kilpailemista ihan leikilläkin. Itseni tuntien tiedän, että ottaisin sen silti tosissani. Väkinäinen hymy naamalla nauraisin, mutta sisimmässä kiehuisi ja paljon. 

 

Urheilija ei ole mitään velkaa katsojalle, mutta silti moni tuntuu television ja muiden laitteiden ääressä odottavan jotain tyhjentäviä vastauksia ja niitä kuuluisia selityksiä. Kerro nyt, että miksi ei tavata torilla. Miksi ei hymyillä bussissa tuntemattomille. Miksi oma elämä ei edes hetken tuntuisi paremmalta. Miksi ei edes hetken saa tuntea olevansa voittaja. En(pä) pura tässä nyt mitään omaa pahaa oloa, mutta tunnistan tuon kotikatsomoissa vellovan pahan olon tunteen. 

 

Janne Ahonen osallistuu seitsemänsiin olympialaisiinsa ja kantaa Suomen lippua avajaisissa.  Janne, jos kuka, on osannut hyvin summata tunteitaan männävuosien haastatteluissa. Minä pidän siitä, kun asiat sanotaan selvästi ja niin kuin ne. Tunteet saavat näkyä suorituksen jälkeisessä haastattelussa, koska katsomossakin ketuttaa. Jotenkin ne yhteiset pettymyksetkin yhdistävät ihmisiä. Toki ne voitot tuntuvat paremmilta, mutta kumpi tahansa tulee, niin työpaikan kahvipöydässä on puhuttavaa.

 

Loppuun vielä yksi irrallinen juttu. Kuka keksi järjestää kisat paikassa, jonka nimi on tosi vaikea kirjoittaa? Aikaerokin on näin omasta navasta katsottuna (ja sieltä katson kaikkea) huono. Omat tavoitteeni näihin kisoihin ovat seuraavan laiset:

 

·         Opetella kirjoittamaan Pyeongchang

·         Pyrkiä lusmuilemaan töissä tyylikkäästi, niin että kisojen seuraaminen onnistuisi (live on kuitenkin aina live) ja että minulla olisi työpaikka myös kahden viikon päästä

·         Seurata skeleton-kelkkailua, tuota hurjapäiden lajia, sekä kaukalopikaluistelua, jossa lopputuloksen näyttää amatöörin silmin määräävän sattuma

Puheenaiheet Ajattelin tänään Uutiset ja yhteiskunta