Miesten jääkiekon MM-kisat on saatu kunnolla käyntiin. Suomi on pelannut kolme ottelua. Kaksi on voitettu ja yksi hävitty jatkoajalla. Karri Kiven sanoin: tästä jäi vähän huono mieli. Kahden ottelun aikana ehti jo tottua voittamiseen. Olen tyytyväinen siihen, että viimeinen ottelu tarjosi mahdollisuuden nousta tasoihin, vaikka tappio sitten lopulta tulikin.

Suomalaisena jääkiekkoihmisenä olen tottunut tappioihin. Kitkeriin ja katkeriin sellaisiin. Erityisesti viime vuosina. Otteet ovat vaihdelleet pelistä toiseen. Kovia vastaan on väännetty hyvin ja sitten taas hävitty heikommille. Taso on vaihdellut liikaa. Jälleen kerran voisi hokea sitä iänikuista mantraa, kuinka kannattaa hävitä ottelu mieluiten silloin, kun sillä ei ole todellista merkitystä. En tiedä siitä, mutta pari asiaa olen huomioinut.

• Alkusarjan voittojen hetkellä mieleen hiipii aina epäilys. Meneekö nyt jo liian hyvin? Mitä hittoa?! Ei mene. Nautitaan nyt tästä, vaikka tänään tappio tulikin.
• Kaapo Kakko. Aina välillä valitetaan siitä, kuinka ei löydy kunnon maalintekijää. Sitten kun löytyy, niin päivitellään sitä, miksei ketkään muut tee maaleja. En sano tähän nyt mitään muuta kuin, että minulle on henkilökohtaisesti aivan sama, kuka ne maalit tekee. Kunhan niitä tulee.
• Missä olin itse 18-vuotiaana? En muista, mutta en ainakaan MM-kisoissa.
• Mertaranta. Onko hän jonkun muunkin mielestä hiukan väsynyt? Liikaa one linereitä ja sanallisia maneereja. Kyllähän Mertarannan ääni näihin peleihin kuuluu, mutta: jollain tavalla aika on ajanut hänestä ohi. Anteeksi Antero, mutta tältä minusta tuntuu.
• Pitkästä aikaa (noin vuosihan tässä meni) olen taas innoissani jääkiekosta. Suomi pelaa iloisesti ja pelottomasti. Ajoittain on liikaa sähläystä puolustuspäässä, mutta onneksi turnausta on vielä jäljellä ja paljon. Lisää tätä.