VIIME VUONNA tapahtui paljon huonoa mutta myös hyvää. Olimme tyttäreni kanssa turvakodissa sekä perhekodissa oman loppuunpalamisen takia, joka johtui mieheni uniongelmista ja sen aiheuttamista riidoista, mustasukkaisuudesta ym. Jouduimme lähtemään turvakotiin koska asiat mieheni kanssa menivät sellaiseen pisteeseen että jääminen olisi ollut vaarallista. 

Turvakodista siirryttiin kahden viikon jälkeen perhekotiin johon myös pyysimme mieheni mukaan. Ja koko sen kaksi kuukautta meillä meni ihan hyvin. Mieheni sai siellä nukuttua hyvin, eikä ollut läheskään niin kiukkuinen kuin normaalisti. Luulin saaneeni uusia voimavaroja ja asioita muutenkin kuntoon kunnes tuli kotiin siirtymispäivä. Ensimmäisen viikon jälkeen huomasin että sama meno jatkuu. Alkoi taas samat kiroamiset, mesoamiset ym. joita oli ollut aiemmin. Elokuun lopussa muutimme vielä kuitenkin yhdessä rivitaloon, halusin koko ajan uskoa ja toivoa että tuo ihminen edes hieman muuttuisi ja rauhoittuisi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Syksyn aikana aloin huomaamaan kuinka mieheni alkoi tytölle huutamaan ihan pienistäkin asioista. Ei hermot kestäneet yhtään mitään. Ja joulu olikin sitten viimeinen naula arkkuun. Aatto meni hyvin mutta joulupäivänaamuna raja ylittyi lopullisesti. Mieheni oli yöllä sulkenut meidän makkarin oven kiinni ja koiramme oli jäänyt huoneeseen jolloin se ahdistui ja teki pissat lattialle. Kun itse heräsin aamulla, huomasin asian ja aloin siivoamaan pissoja pois jolloin mieheni raivostui koiralle (omasta mokastaan) ja uhkasi tytön kuullen katkaista koiramme kaulan kirveellä. Huusin hänelle ettei tuollaisia huudeta varsinkaan lapsen kuullen. Luulin että tuo rauhoittuisi mutta ei. Myöhemmin mieheni tukisti tyttöä, koska hermostui kun tyttö leikki jääkaapin ovella! Tyttö parahti itkemään ja minä raivoissani huusin että mikä h*lvetti vaivaa! Hän totesi että pitäähän lapsi saada tottelemaan. Joo, lapsen saa tottelemaan muutenkin kuin kurittamalla 😠 Sitä paitsi tukistamisen takia on saanut jotkut jopa tuomioita.

Nyt olen ottanut asiat puheeksi perhetyön kanssa. Avioero tulee, se on varmaa. Niin monta kertaa tämän kuvion nähneenä ja sinisilmäisesti anteeksi antaneena en meinaa enää katsoa asiaa sormien läpi. En, kun kyse on mun lapsesta. Paljon mä oon anteeksi antanut, myös pahoinpitelyjä joita itse jouduin kokemaan, mutta tätä en anna anteeksi. Enkä unohda. 

Oma kehoni reagoi myös nykyään todella rankasti mieheni raivostumisiin. Pelko laukaisee paniikkikohtauksen, vatsassa tuntuu pahalta, oksettaa ja kädet tärisee niin paljon ettei mitään järkeä. Ei ole terve tämä avioliitto. Tiedän ettei kenenkään pitäisi joutua elämään pelossa, mutta kun mieheni kaltaisen narsistin kynsistä on vaikea päästä pois. Mutta en aio luovuttaa. En tyttäreni enkä itseni suhteen.