ExtremeRun 2013
Huhhuh ja tervetuloa pala palalta paikoilleen asettuvaan Elämäni Kunnossa -blogiin! Viikon hiljaiselo on hyvä päättää kertomalla eilisestä ExtremeRunista. Kuten kuvasta näkyy, maaliin asti on päästy ja ennen kuin innostutte – jokainen osallistuja sai mitalin 😉 Itselleni tuo killutin tosin on kultaakin kalliimpi ja siihen kulminoituu omalla tavallaan kaikki viimeisten vuosien työt. Sen kummemmin päivän tunteellisuuteen syventymättä mennään asiaan.
ExtremeRunista kuulin ensimmäisen kerran Pumpui-blogin kautta ja ympyrä sulkeutui kauniisti, kun kilpailunumeroa perjantai-iltana noutaessani törmäsin Lottaan. Vaikka olen itse usein se bloggaaja, joka ”tunnistetaan”, on fiilis toiseen suuntaan aivan yhtä hauska! Kurkkasinkin viime hetken vinkkejä Pumpuin puolelta, enkä kyllä tiedä minkälaisissa seuroissa Lotta Katariina juoksee, mutta 16km kuulostaa omaan korvaani melkoiselta matkalta…
Varsinkin kun paikan päällä selvisi, että radan todellinen pituus on 18km!! >:D Lopullisesta pituudesta on nyt älytön määrä eri spekulaatioita, mutta pääasia on, että hauskaa pidettiin!
Jos homma ei vieläkään soita kelloja, kyseessä on 9km rata, jonka varrelle on kasattu n. 18 erilaista ja eri tasoista estettä, jotka juoksun tiimellyksessä on tarkoitus ylittää. Kaikista badasseimmat (mm. tietysti minä) ja kilpailusarjaan osallistuvat vetävät radan läpi kahteen kertaan.
Kuten postauksen kuvista voi huomata, ideana on myös räväyttää asustuksella! Se ei tietenkään ole pakollista, mutta suotavaa ;). Itse heräsin tähän koristautumiseen aivan liian myöhään ja ensi vuonna aionkin juosta esim. yksisarvisasussa.
Saavuin kisapaikalle hieman klo 11 jälkeen, jotta saisin autolle inhimillisen paikan. Sitten lähdinkin tutkailemaan maita ja mantuja ja etsimään tuttuja juoksijoita.
Ennen tuttuihin törmäämistä näin kuitenkin erinäisen määrän kunnioitusta herättäviä juoksuasuja, joista lemppareiksi nousivat:
Täysissä savusukellusvarusteissa matkanneet palomiehet. Kundit siis eivät olleet paikalla turvaamassa tapahtumaa, vaan osallistumassa kisaan :D Jännästi noi univormut ei näytä kauhean pahalta miesten päällä……..
Ehdoton lemppariparini oli kuitenkin pingviini ja jeesus! Harmi, etten nähnyt kaksikkoa radalla kertaakaan :(
Kun kavereita ei kentän laidalta löytynyt, palasin autolle ja bongasinkin heti Steffin! Mä fanitan Steffin asennetta ja tekemisen meininkiä 100%. Meidän kengät ja paidat näköjään matchaa keskenään mainiosti. Steffi osallistui kilpasarjaan ja suoritti radan omasta mielestäni tajuttomaan 1h44min aikaan – respect!
Kaverikuvauksen jälkeen otin viimeiset tankkaukset – raakasuklaata mulpereilla ja amarantti-popeilla – ja lähdin kohti lähtöviivaa. Mihin se 2h oikein katosi??
Mun juoksukaveriksi päätyi onneksi ihana ystäväni Maija, joka oli liikenteessä virallisemmin duuniporukkansa kanssa. Maija on juoksija oikein pitkän kaavan mukaan ja treenailee tulevaa maratoniakin varten. Mainio kirittäjä ja tsemppaaja mulle siis. Yritin vannottaa, että nainen saa lähteä juoksemaan omaan tahtiinsa sitten, kun mun meno alkaa vaikuttaa turhan leppoisalta, mutta siinä se vain roikkui perässä maaliin saakka ;)
Tässä mä käänsin peace-merkkini toisin päin ja esittelin aamutuimaan tuunailemiani legginsejä. Melko päheet, vai?
Klo 13 lähtölaukaus kävi ja 4000 juoksijaa aloitti etenemisen radalle. Ruuhkilta ei vältytty ja ensimmäisessä mäessä ei ollut oikein toivoakaan juoksemisesta.
Ensimmäisen kilometrin kohdalla paketti alkoi vähän hajaantua ja pistettiin hölkäksi.
Mun suurta huvia oli miettiä, minkälaisista elokuvista tai tarinoista eri pukuihin sonnustautuneet juoksijat olivat peräisin :D Tässä oli esim. selkeästi joku sarjakuvagangsteri ja apupoika, joka usutetaan milloin mihinkin tehtävään – vaikka sitten sukeltamaan.
Kisan ensimmäinen virallinen este oli ”kukkulan kuningas”, eli 400m ylämäki, jonka nopeimmin kirinyt kisaaja voitti erikoispalkinnon. Se en ollut minä.
Mäen päällä oli vielä muutama mukava kalliokieleke, joiden yli täytyi kiivetä. Mä olen aina ollut ihan kamala pelkuri ja nössö kaikenlaisessa kiipeilyssä ja loikkimisessa, joten tämä kisa teki vain ja ainoastaan hyvää!
Tässä näkymä goljatin portaiden huipulta. Noin 10m korkuiset stepit ylitettiin yhteensä 4 kertaa ja viimeisellä kerralla pakarat alkoivat huutaa hoosiannaa. Onneksi viilennystä oli luvassa heti seuraavaksi, kun ylitettävänä oli kuvan ylälaidassa näkyvä lumikasa – ja se joki.
Kamera unohtui monessa välissä vyölaukun uumeniin ja seuraavat kuvat ovatkin ensimmäisen Vantaanjoen ylityksen jälkeisiä. Multa löytyy myös video tästä tapahtumasta, mutta Lily ei taida vielä tykätä noista YouTuben pätkistä, joten jätetään se tuonnemmaksi :D
Tää eka on tällainen taidekuva.
Eka ylitys takana. Meitsin käsikarvat vähän mutaiset, mutta hymy edelleen herkässä!
Ensimmäisellä kierroksella jonoja ehti syntyä useammallekin esteelle. Ehdottomasti ruuhkaisin oli tämä alemmassa kuvassa näkyvä verkon ali ryömiminen mutaisella hiekka-alustalla ja sen alitusta odotellessa ehdimmekin kuvailla vaikka ja kuinka. Voin kertoa, että kädessä roikkunut kamera sai todella kokea päivän ”Extreme”-askpektin.
Ryömimisen jälkeen oli vuorossa autonrengas-kaarteen ylitys. Itse menin muutamassa kohdassa selkeästi ”helpointa” reittiä, mutta Maija tajusi ottaa kaiken ilon irti renkaiden päällä taiteilusta.
Seuraavaksi vuorossa oli ryömimis-esteen ylitys erilaisia verkkoja pitkin kiipeilemällä. Tällä tiiviillä tehtäväalueella oli kuvissa näkyvien esteiden lisäksi myös betoniseiniä, joiden yli kiivettiin tavalla tai toisella. Mutaiset kädet ja karkea betoni eivät sovi yhteen ja kämmenet olivat melko hellänä.
Ja sitten uudestaan jokeen! Muutaman sillan alitus sai haastetta liukkaahkoista ja liikkuvista kivistä, virtaavasta vedestä ja siitä, että me pidemmät henkilöt saimme oikeasti kyykkäillä päästäksemme siltojen alle!
Siellä se joki siintää ja karjalauma molskahtaa veteen sen kummempia empimättä…
Bongasin reilusti meitä edellä kirmanneen Steffin useaan otteeseen ja muikki moikkasi joka kerta iloisesti. Tuon pisaran takana on siis vain iloinen heilautus, eikä esim. keskisormi ja käsky lopettaa se huutelu ja kisan häiritseminen :D
Radalla oli myös ylitettäviä autoja – superhauska rasti.
Ja heinäpaaleja x 2. Kuvassa oikealla näkyvä paalikasa ylitettiin todella mutaisen verkon alituksen jälkeen, joten se oli värjäytynyt hieman hmm.. Eksoottiseksi. Itse jouduin ottamaan tämän oikeanpuoleisen paalikasan päälle päästäkseni vauhtia tuosta sivulla lepäävästä palasesta – mutta niin näkyi tehneen moni muukin.
Näiden kuvattujen esteiden lisäksi radalta löytyi aivan älytön määrä mäkiä, erilaisia pieniä ojien ylityksiä, epätasaisia maastoja, mutaisia alueita ja jopa vaahtobilesuora.
Ensimmäisen kierroksen jälkeen laiskottelija sisälläni halusi todella palavasti kaartaa oikealle maaliin, mutta päättäväinen ja määrätietoinen Saara suuntasi toiselle kierrokselle.
Jossain vaiheessa usko meinasi loppua, mutta mitä vielä – toisella kierroksella aikaa kului vähemmän kuin ensimmäisellä, eli ilman jonottelua aika olisi ollut nopeampi!
Todella tyytyväiset ja ylpeät.
Kun pääsin takaisin autoon ja sain puhelimen käsiini, valmentaja onnitteli kisasta suoriutumisesta ja käski syödä mitä ikinä lystään – kunhan välttelisin gluteenia. Ja kun valmentaja käskee, niin minähän syön ;) Suunnon sykemittarin mukaan kaloreita paloi reissussa melkein 3000, mutta en välttämättä luota arvioon ihan täysin :D
Keskisyke tosin oli 183 ja maksimisyke 201…… AIKA KORKEITA MOLEMMAT! Jännittävää oli kuitenkin se, että vaikka syke huiteli suurimman osan ajasta tuolla 180 päällä, mä pystyin puhumaan ihan normaalisti, en ollut mitenkään erityisen hengästynyt eikä meno muutenkaan takunnut pahasti. Anaerobinen kestävyys on siis jossain välissä päässyt kehittymään ihan ok:sti…
Lopullinen aikani oli kisasivuston mukaan 2h 30min 3sec. Tänä vuonna en olisi kyllä pystynyt parempaan ja olen tähän suoritukseen enemmän kuin tyytyväinen!
Ensi vuonna voisi sitten tähdätä alle kahteen tuntiin ^_^
Loppukevennyksenä vielä kengät aluksi:
Jaaa lopuksi:
Aion kokeilla mokomien pyykkäämistä. Suihkussa puunasin ne jo melkoisen puhtaiksi, mutta Vantaa tuoksuu edelleen ;)
p.s. Reissussa oli mukana Canonilta kisaa varten lainattu iskun- ja vedenkestävä Powershot D20, joka kesti kyllä kaikki haasteet ilman ongelmia! Kamerasta tulossa juttua vielä erikseen.