1. Pystyn juomaan 8dl palautusjuoman ykkösellä

Tämä ei tuota minkäänlaisia ongelmia. Warrior Blend on mulla edelleen käytössä ja koska sen aiheuttama… Tai siis ehkä pitemminkin se, että se ei aiheuta huonoa oloa juomisen jälkeen saa mut kiskomaan sen alas kerta toisensa jälkeen. En ole jaksanut tehdä mitään makukikkailuja, joten nenästä kiinni ja ääntä kohti!

Mitä kylmempi vesi, sitä nopeammin juoma hulahtaa kurkusta alas.

2. Pelkään talvisin kaatumista

Isäni on lähes kyborgi, sillä hänen lonkkanivelensä on vaihdettu. Ensimmäinen kaatuminen tosin tapahtui ihan kotioloissa, mutta uuden, kirotun jään takia tapahtuneen kaatumisen takia isi oli pari vuotta sitten pitkään poissa kävelevien kirjoista..

Tämän takia mä pelkään henkeni kaupalla varsinkin liukkaita mäkiä, hiekoittamattomia teitä ja ohutta lumivaippaa jäisten katujen pinnalla….. Kirottu jää!!

Jatkan peloistani huolimatta lenkkeilyä ja yritän luottaa siihen, että kun kävelee ja juoksee, kuin jäätä ei olisikaan, ei yleensä liukastu.

3. En juuri koskaan käy salilla suihkussa

Tähän ei liity mitään kropan häpeämistä tai julkisten tilojen hygieniapelkoa, vaan se, että tykkään rankan treenin jälkeen istuskella ja nautiskella suihkusta sen lattialla.

Joskus olen jopa niin mukavuudenhaluinen, että otan läppärin mukaan toiselle puolelle kylppäriä ja pistän jonkun sarjan pyörimään samalla, kun hiusnaamio tms. vaikuttaa päässäni 😀

Suihkun jälkeen taas saatan haahuilla pyyhe päällä vaikka tunnin verran. Inhoan sitä, että pukee rentoutumisen jälkeen jotkut kinnaavat vaatteet, jotka laukaisevat jälkihikoilun!

4. Mä jumpittelen. Paljon.

Jos sana jumpittelu ei kerro mitään, niin kuvailisin sitä näin:

Lapsellista, potentiaalisesti marttyyrimaista, täysin tarpeetonta ja ulkopuolisen silmään varmasti äärimmäisen raskasta mököttämistä. Tapahtuu lähinnä läheisiä ihmisiä kohtaan.

Tämä kohta liittyy jollain tapaa myös kohtiin 8 ja 9, mutta ansaitsee mielestäni omankin mainintansa.. En tiedä, mikä uusisien juttujen tekemisessä ja liikkeissä niin kovin jännittää, mutta jotenkin mä haluan aina jumpitella niitä vastaan :D. 

Bulgarian split squatia lukuun ottamatta olen kuitenkin tykästynyt kaikkeen kokeilemaani enemmän tai vähemmän (ja pyytänyt jumpittelua anteeksi), joten yritän tosissaan päästä tästä tavasta eroon!

5. Rakastan uimista

Mua ei pienenä saanut pois vedestä, ennen kuin huulet alkoivat sinertää. Uiminen ja vedessä leikkiminen olivat varmaan juttuja, mistä pieni pyöreä kehoni tykkäsi 😀 Vedessä kun kaikki on helpompaa ja oma olo on paljon totuttua keveämpi. 

Lempileikki oli tietysti se, että olin delfiini. Kaikkien muiden piti olla delfiininkouluttajia ja sitten mä tein ”pyrstökävelyä” ja ”hypin” vedessä, kuin paraskin delfiini… 

Nykyään käyn uimassa aivan liian harvoin ja tätä kirjoittaessa tekisikin mieli lähteä hallille – ehkäpä vaihdankin illan treeniksi tunnin uimakarkelot!

Haluaisin älyttömästi mennä aikuisten tekniikkakouluun, mutta aikataulut ovat hieman hankalia, kiitos tämän kahden kaupungin loukkuni.

6. Olen harrastanut tankotanssia

Joku ehdotteli liikuntahaasteeksi tankotanssia, vaan minullapa on jo tanko olohuoneessani! Kävin pari vuotta sitten melko aktiivisesti tankotanssitunneilla ja rakastuin lajiin.

Nyt odottelenkin, että paino putoaa ja kädet ja core vahvistuvat sen verran, että mun on taas kiva kiipeillä ja pystyn siirtymään nopeammin vaikeampiin liikkeisin ja pitoihin, jolloin voin palata säännöllisen epäsäännöllisiin tankoilutreeneihini.

7. Arastelen mukavuusalueelta poistumista..

Vaikka mä uskon vakaasti ylläolevaan kaavioon, mun on silti liian usein vaikeaa työntää itseni sinne taianomaiselle alueelle. 

Mä olen katsonut pari päivää biggest loserin jaksoja youtubesta ja alkanut purkaa sitä, kuinka paljon siitä omasta saamattomuudesta on ihan pelkästään korvien välissä! En tarkoita, että joka kerta pitäisi vetää juoksumatolla tai Ainonkadun portaissa siihen pisteeseen kun jalat pettävät alta.

Tarkoitan sitä, että joskus kannattaa yrittää, onnistuisiko se?

8. .. vaikka pärjään siellä yleensä loistavasti.

Ja suorana jatkona edellisestä, tarkoitan sitä hetkeä, missä tuntuu siltä että: ”ei tää siis vaan nouse” tai ”en mä enää jaksa juosta tota seuraavaa 50m/30sec/lampunväliä”. Sekä painot että jalat kyllä nousevat ja liikkuvat, kunhan vain päätät ne nostaa.

Joo, se suoritus ei välttämättä ole ihan ykkösluokkaa, mutta neljä kertaa viidestä siihen pystyy silti! Ja seuraavalla tai sitä seuraavalla kerralla tiedät pystyväsi tekemään sen suorituksen X ja voit ottaa haltuun sen seuraavan haamurajan.

Tää sama sääntö ja käytäntö pätee mulla niin syömiseen, treenaamiseen, kuin muuhunkin työn tekemiseen.

Mä päästän itseni välillä aivan liian helpolla, mutta siihen on onneksi tullut muutos!

+1 Kun sali on tyhjänä, leikin olevani musiikkivideossa

Vaihdetaan vähän kevyempään tätä vikaa varten. Mä haluaisin kuvitella, etten ole ainoa joka tekee tätä? Hyvät popit on mulle edelleen treenatessa tärkeät, vaikka tulen nykyään hyvin toimeen ilmankin.

Jos sali tai lenkkipolku ammottaa tyhjyyttään muista ihmisistä, alan surutta jammailla, askeltaa ja tanssia hyvien biisien tahdissa ja olo on kuin Beyoncen lavapersoona Sasha Fiercellä konsanaan.

Parhaita ovat vanhat rap ja r&b -klassikot, joissa on kunnon swag 😀

Onko teillä jotain vastaavia oikkuja?