Unelmista ja väsymisestä

Vedin eilen pienen itkutuokion, kun koko maailma tuntui hetkellisesti kaatuvan päälle.

Onneksi lähellä oli jykevä olkapää ja juuri oikea määrä hölmöjä piristäviä vitsejä, ja olin takaisin tolpillani ja jatkamassa töitäni jo tunti ahdistuksen iskemisen jälkeen.

Olen täysin omaehtoisesti buukannut nämä viimeiset viikot täyteen, ja syynä koko alkuvuoden aikana hiljalleen päälle hiipineeseen ylityökierteeseen on jopa ärsyttävä: Elän unelmaani, mutta vähän turhan täysillä.

Mä olen ollut viimeiset vuodet niin utopistisen ihanassa asemassa, että olen saanut toteuttaa toinen toistaan hullumpia ja salaisia haaveitani.

Vuosia sitten autossa radion suosikkikanavaa kuunnellessani mietin, miten uskomattoman siistiä siellä töiden tekeminen olisi – nyt olen siellä töissä. Blogimaailman kehitystä seuratessani mietin, miten upeaa olisi joskus saada siitä jonkinlainen sivutyö – nyt bloggaus on pääelinkeinoni. Kampaajaksi valmistuessani haaveilin, että joskus pääsisin tekemään edes yhden kuvauksen Trendiin – nyt minulla on lehdessä oma palsta.

Minulla ei ole yksinkertaisesti mitään mistä kokisin oikeutta valittaa, ja sen takia olen viimeiset päivät paininut pienen henkisen dilemman kanssa. Voiko välillä olla todella paha ja uupunut olo, vaikka saa tehdä kaikkea sitä mitä on aina halunnut, ja vielä enemmänkin?

Unelmien eläminen on ihanaa, ja mä en vaihtaisi tätä yhtään mihinkään. Mä kiitän onneani ja kaikkia niitä ihmisiä ja sattumia joiden kautta olen tähän pisteeseen päätynyt mielessäni joka ikinen päivä.

Se, että unelmien täyttymisen hintana on tällä hetkellä ollut kellon ympäri töiden tekeminen, ei taas ole se ideaali.. Ranteen takia määrätty sairasloma hiljensi tahtia hetkeksi, mutta salakavalasti se lopulta vain kerrytti tulevien viikkojen työmäärää, joka iski kasvoille melkoisena märkänä rättinä. Sitä rättiä olen nyt kerännyt pala palalta pois, pahoitellut ystäville jotka yrittävät soittaa rupatellakseen edes hetken, ja laskenut illalla ahdistuneena tunteja siihen hetkeen, kun pitää taas herätä ja aloittaa uurastus.

Alan hiljalleen sisäistää sen, että neljä eri ammattia yhden ihmisen haalimana on aika paljon.. :B

 

Blogien kirjoittamiseen saa helposti kulutettua 5-8h / päivä, kuvauskeikat vievät 3-20h / päivä (silloin kun niitä on, ja viime aikoina näitä on ollut useita kertoja viikkoon..), freelancerina juttujen lehtiin kirjoittaminen haukkaa ajankohdasta riippuen 2-10h / viikko ja radiohommat vievät noin 1,5 kokonaista työpäivää / viikko.. Monia juttuja pitää tämän lisäksi valmistella, sopia ja ajoittaa, ja niihin uppoaa ihan huomaamatta ylimääräistä aikaa.

Esimerkiksi tänään suunnitelmanani oli pitää vapaapäivä, mutta pakon edessä olen istunut aamukymmenestä asti tietokoneella ja kirjoittanut rästiin jääneitä juttuja – eikä loppua oikeastaan vielä edes näy. Olen iloinen, jos saan hommat purkkiin sen verran ajoissa että uskallan lähteä iltalenkille valoisan aikana ja ilman pelkoa pilkkopimeästä metsäreitistä :D

Milloinkohan sitä uhmaisi itseään, osaisi sanoa työtarjoukseen ei vaikka tekee mieli huutaa JOO, ja relata? 

 

Suomessa ei ehkä vielä ole kovin yleistä, että ihmiset rönsyilevät eri alojen välillä yhtä laajasti, kuin vaikka minä. Varsinkin, kun monet hommistani vaikuttavat pintapuolisesti hyvin vaivattomilta. On välillä hankalaa selittää tätä kiireen määrää, enkä oikeastaan edes halua selittää, koska minähän ne työt olen itselleni bookannut ja laskeskellut päässäni, että kyllä minä ehdin. 

Ja ehdinhän minä – mutta vapaapäivä siellä täällä olisi mukava! Tuntuu itsekkäältä ja tyhmältä kirjoittaa tästä, mutta pakko kai tätä on jollain tapaa käsitellä – kuvissa esiintyviä ystäviä kun en ole ehtinyt nähdä ja vaivata ajatuksillani :D

 

Muutama vuosi sitten aloin keskittyä enemmän itsestäni huolen pitämiseen ja kirjoittamiseen, ja löysin niiden välille hyvän balanssin. Nyt kuluneen vuoden aikana palettiin on kuitenkin tullut koko ajan enenevissä määrin lisää palasia, ja jo tauolle jääneet työt ovat tulleet takaisin kuvioihin entistä kovemmalla volyymilla, ja tahtoisin niiiiin kovasti pitää niistä kaikista kiinni.

Rakastan kaikkia töitäni ja niiden tekemistä niin palavasti, että alan kaivata niitä heti, kun edes ajattelen jonkun hatun nostamista naulaan. Nyt en sovi itselleni enää mitään uusia keikkoja ennen kuin saan tämän suman selvitettyä ja mietittyä, miten ihmeessä oikein delegoin näitä töitä jatkossa!

Ensi viikolla karkaan äidin kanssa Lontooseen kolmeksi päiväksi ja se tarkoittaa käytännössä työntäyteisiä pääsiäispyhiä, mutta minulla on sellainen kutina, että se on sen arvoista.

 

Kamppaileeko joku muu jakautuneen työpersoonallisuuden kanssa? Ideoita?

p.s. Olipas pelottavan henkilökohtaista, mutta hyvä saada ajatuksia jäsenneltyä.

p.p.s. Kuvituksena kuvia niistä vielä unelmatöitäkin paremmista hetkistä <3