Vastaus (yli)painokeskusteluun.
Toimituksen blogissa herätettiin keskustelua painosta. Muutaman bloggaajan kirjoitukset nostettiin esiin ja kommentteja sateli.
Mitäpäs muutakaan. Aihe on yhteiskunnassamme varmasti yksi puhutuimmista ja nousee aika ajoin pinnalle syystä tai toisesta. Tosin usein ihan ilman syytäkin. Viimeisimpinä mielessäni ovat juurikin tämä saako mies odottaa naisen pysyvän mitoissaan -keskustelu sekä ihanan Sanumarian kirjoitus siitä, että nykyään on hyväksyttävämpää olla tyytyväinen itseensä 20 kg ylipainoisena kuin laihduttaa.
Minun oli tarkoitus keksiä tbt-postausta, mutta onhan tämä nyt paljon herkullisempi aihe. Olen yrittänyt olla ulkomuotoasioista hiljaa, mutta nyt ei pinna enää riitä. Tässä siis oma panokseni (yli)painokeskusteluun. Huom. Ei herkkäsilmäisille.
Olen aina ollut pikkuinen. Mittaa ei ole siunaantunut kumpaankaan suuntaan, ja henkilökohtainen normaalipainoni on keikkunut terveydellisestikin normaalin rajoissa. Faktat pöytään. 161 cm ja 56 kg. Ohuet sääret ja sormet, mutta vähän pehmoisempaa tuolla keskikohdilla.
Olen kuitenkin liikkunut koko ikäni enemmän tai vähemmän, joten lapsuudenkotini hyvin herkkupitoisista kaapeista ei muodustunut vihollista, vaan olen aina voinut syödä sen pullan hyvällä omallatunnolla. Geenien kannalta aivan erilainen ruumiinkuvakin olisi mahdollinen, sillä liikunnan jättämisellä ja ruoan lisäämisellä on välitön vaikutus vartalooni, ja kiloja vatsamakkaroita tulee helposti muutama lisää.
Vaikka oikeasti se lihominen ei ole niin helppoa. Ylipainoa 30 vuoden ajan tutkinut professori Pertti Mustajoki kertoo Hesarin hullun hyvässä ja silmiä avaavassa, Saska Saarikosken kirjoittamassa artikkelissa, että yksi painokilo syntyy esimerkiksi 28 hillomunkista. Syö kuukauden ajan päivittäinen ylimääräinen munkkisi, ja lihot kilon. Jatka samaa rataa pari vuotta, ja olet lihonut 24 kiloa. Simple, right?
Tämän vuoksi lihavuudelle ei omassa päässäni mahdu tekosyitä. Syitä kyllä on, esimerkiksi lihomista aiheuttavat sairaudet, mutta hyvin harva voi vilpittömästi sanoa, että en mä vaan voi tälle mitään vaikka kuinka yritän. Se yrittäminen on sitten liian vähäistä.
Tai – kuten hieman pelkään – toinen vaihtoehto on, että ihmiset vilpittömästi luulevat olevansa läskiensä edessä voimattomia. Nykymalli ihmisestä ei suinkaan ole se terve, sopusuhtainen tyyppi. Eikä se vähemmistöön kuuluva mallin tai fitnessharrastajankaan mitoissa elävä. Se on ylipainoinen, omat varpaansa juuri ja juuri näkevä ihminen, joka kuuluttaa, että ”Tällaiselta kuule normaali ihminen näyttää, minunhan ei tarvitse yhteiskunnan ulkonäköodotuksista ahdistua!”
”Voit lohduttautua sillä, että olet hyvässä seurassa. Ylipainoisia on Suomessa enemmistö. Työikäisistä miehistä kaksi kolmesta ja naisistakin lähes puolet on ylipainoisia. — On oikeastaan hassua puhua normaalipainosta, sillä epänormaalista on tullut normaalia. Monessa paikassa hoikka keski-ikäinen mies alkaa olla jo niin harvinainen, että sellaiseen kiinnittää huomiota.” HS 6.7.2013
En tiedä, onko tässä surullisempaa se, että ihmiset lihovat lihomistaan ja tämä yltäkylläisyyden trendi kohdistuu jo lapsiinkin, vai se, että sen pitäisi olla vielä hyväksyttävääkin. Jos ette sitä ulkonäköänne (muka) ajattele, ajatelkaa edes omaa ja lapsienne terveyttä.
Tästä päästäänkin vastaukseeni kysymykseen, voiko kumppani odottaa puoliskoltaan suht samoissa mitoissa pysymistä. Voi. (Tuli varmaan yllätyksenä.)
Totta kai olen sitä mieltä, että rakastumiseen tarvitaan muutakin kuin ulkonäkö, eikä suhde voi ikinä perustua pelkkään pintaan. Mutta, kun alkaa ajatella millaisista tyypeistä sitä alunperin kiinnostuukaan, on esimerkiksi oma kohderyhmäni melkoisen homogeeninen: urheilijapoika. Ei yhtäkään poikkeusta. Kaikki miespuoliset kaverini puolestaan ovat hieman eri tyyppiä, ja se ehkä onkin syy, miksen ole heidän kanssaan muuta kuin kaveri. Mielettömiä tyyppejä, ihania ihmisiä, kavereita.
Toiset tykkää tikummista, toiset paksummista, toiset vaaleista, toiset tummista, toiset samasta sukupuolesta, toiset vastakkaisesta, ja minä lihaksikkaista miehistä. Eikö voi olettaa, että muutaman vuoden kuluttua olen edelleen varustettu samoilla silmillä ja aivoilla? – Joo, niin minustakin. Tässä painokeskustelussa merkittävää ei mielestäni ole se, mikä lähtötilanne on, vaan se, mitä antaa itsellensä vuosien varrella tapahtua.
Olen vielä liian nuori ottamaan kantaa siihen, tarvitseeko pitkä suhde hyvää seksiä selvitäkseen hengissä, mutta näin olen kuullut olevan. Ja pienen mietiskelyn jälkeen taidan uskoa huhujen pitävän paikkansa.
Eiköhän tässä yhtälössä silläkin sitten ole merkitystä, miltä se kumppani parinkymmenen vuoden yhdessäolon jälkeen näyttää. Luulisi tuossa vaiheessa keskinäisen himon olevan muutenkin hieman matalampi. Miehen kaljatynnyri ja naisen kolme uimarengasta eivät välttämättä auta asiaa.
Tämä menee aggressiivisesta mielipidekirjoituksesta nyt ihan lässynlään puolelle, mutta kirjoittaessani ajatukseni rauhoittuivat ja kirkastuivat entisestään:
Haluan, että mieheni kunnioittaa minua pysymällä kunnossa. Haluan kunnioittaa mieheni (erinomaista nais)valintaa pysymällä itse kunnossa. Haluan pitää ”paketin” kasassa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. Haluan kuulla koko loppuelämäni siltä toiselta ”haluan”.
Sitä sanotaan, että niin ylä- kuin alamäessä. Harmi vaan, että siinä ylämäessä ei pysy toisen perässä, jos vain kiskoo niitä munkkeja.