Täysillä tai ei ollenkaan?

Olen viime aikoina pohtinut kuluneita vuosia ja niihin mahtuneita tapahtumia sekä ennen kaikkea suhtautumistani treenaamiseen. Tajusin, että se, että asetan kovia tavoitteita ja vien itseni jatkuvasti kaikessa äärirajoille, ei tee minusta enempää. Nykyaikana monet tekevät niin. Sen sijaan, kuinka monet osaavat lopettaa ajoissa? Levätä ja tarvittaessa puhaltaa pelin poikki? Olen ollut siinä onnettoman surkea. Jos nyökyttelet myös, eipä hätää. Alhaalta on suunta ainoastaan ylös.

Palaan vielä siihen oivallukseen, ettei äärisuorittaminen tee minusta mitenkään enempää. Itse asiassa päinvastoin. Kun olen väsynyt, en pysty parhaimpaani. En opinnoissa, treeneissä, missään. En jaksa keskittyä luennoilla, en palaudu treeneistä, eivätkä kivat asiat tunnu enää kivoilta. Se on turhauttavaa ja vetää mielen entistä matalammaksi. Ja siitä syntyy kierre. Pienetkin asiat tuntuvat olevan isojen harppausten päissä ja jossain vaiheessa väistämättä askel painaa jo niin paljon, ettei se enää nouse. Ei lenkkipoluille, mutta ei myöskään minnekään muualle.

Välillä ihan huomaamatta ajautuu noidankehään, jossa luulee tekevänsä itselleen hyvää, mutta tapahtuukin päinvastoin. Olen esimerkiksi tehnyt välillä itselleni minuutin tarkkoja aikatauluja ja treenisuunnitelmia, vaikka en ole urheilija, paitsi korkeintaan oman elämäni urheilija. Jos tapahtuu jotain yllättäviä muutoksia, jotka sotkevat tarkat suunnitelmani, olen ihan maassa. Toisinaan kyse on siitä, että opinnoissa tulee niin paljon kiireitä, etten ehdikään tekemään esimerkiksi kaksi treeniä päivässä, mitä saatan tehdä raskailla treeniviikoilla. Tai sitten pohkeeseeni tulee niin voimakas lihaskramppi, että on pakko ottaa iisimmin pari päivää. Näin tapahtui tällä viikolla ja kieltämättä se on ottanut todella paljon päähän. Mutta yritän suhtautua tällaisiin hetkiin oppimistilanteina. Minulla oli esimerkiksi eilen suunnitelmissa mennä illalla Bike Advanced -tunnille, joka todella haastaa kestävyyttä, mutta vaihdoin sen palauttavaan treeniin ja venyttelyyn. Näin seuraavana aamuna ajateltuna, se taisi olla juuri sitä, mitä kehoni kaipasi.

kuva90.jpg

Työstän lähes viikottain ajatusta siitä, ettei ainoastaan täysillä treenaaminen ole treenaamista. Järkikin sen sanoo, mutta kun päähän on useamman vuoden ajan pinttynyt malli siitä, että kaikki asiat on tehtävä täysillä tai ei ollenkaan, on siitä vaikea irrottautua. Verrattavissa oleva tilanne on se, kuinka monille puntarin lukema on pakkomielle, vaikka se ei loppujen kerro kovinkaan paljon ihmisen terveydentilasta. Sisäistin tämän itse ollessani Satu Kalmin Bikini Challenge -valmennuksessa pari vuotta sitten, koska hän osasi perustella asian riittävän uskottavasti. On tärkeää tiedostaa omat ajatusmallinsa ja se, mistä ne kumpuavat, koska silloin niitä on mahdollista muuttaa.

Olen myös aina uskotellut itselleni, että olen kankeampi kuin Kanki Kaikkonen, eikä tilanne siitä miksikään muutu. Vähän sama kuin olen aina ajatellut olevani surkea matikassa ja siksi hyväksyin koulussa heikot arvosanani siitä. Uskon, että riittävällä motivaatiolla ja vaivannäöllä voimme kehittyä heikkouksissamme, vaikka niiden eteen olisi tehtävä paljon töitä. Jos todella tahdomme tulla paremmiksi jossakin tai oppia jotakin uutta, teemme sen eteen lujasti töitä. Niinpä olen nyt mennyt useammin kuin koskaan aiemmin kehonhuoltotunneille ja tehnyt lähes päivittäin liikkuvuusharjoituksia kotona. Olen tehnyt näin muutaman viikon ajan ja jo nyt huomannut tuloksia. Viihdyn syväkyykyssä ja saan taivutettua kepillä kädet taakse suorina. Siihen en pystynyt vielä pari viikkoa sitten. Saan ihan uudenlaista hyvää oloa siitä, että rauhallisilla treeneillä saan aikaan tuloksia, jotka toisaalta myös auttavat kovissa treeneissä. Esimerkiksi suuremmat liikeradat mahdollistavat sen, että liikkeet helpommin kohdistuvat sinne, minne niiden pitääkin.

Minulle on tämän kaiken myötä auennut ihan kokonaan uusi maailma, nimittäin liikkuvuuden treenaaminen. Se ei olekaan pelkästään sitä, että tehdään muutamat venytykset hampaat irvessä ja sama toistetaan kuukauden päästä. Muistan yläasteella ollessani muutaman kuukauden ajan toivoneeni, että pystyn tekemään spagaatin. Kun se ei heti onnistunut, luovutin. Tyhmintä siinä oli se, että yritin kylmiltäni tehdä vain spagaattia, enkä tajunnut edetä askel kerrallaan helpommista venyttelyliikkeistä kohti spagaattia. Ehkä kaiken tämän taustalla on kärsivällisyyden harjoittaminen, mikä ei ole ollut vahvuuteni. Mutta nykyään osaan iloita jo pienistäkin edistymisistä, joten toivottavasti olen tullut asian suhteen viisaammaksi. Uskon, että tällä tavoin myös saan lisää treenivuosia elämääni, kun ymmärrän myös huoltaa kehoani ja pitää riittävästi lepopäiviä.

Mikä on sinulle haastavinta treenaamisessa?

-Nora 

Hyvinvointi Liikunta Mieli Terveys
Kommentointi suljettu väliaikaisesti.